Kukkuu
On lauantaiaamu, lomaviikon toiseksi viimeinen päivä. Aamukahvi kupissa, aamupalaleivät mahassa. Koira touhuaa lelunsa kanssa vieressä. Pistin Areenasta Sykkeen päälle taustahälyksi, annoin kyseiselle sarjalle kuitenkin mahodllisuuden. (Mielipiteeni ei tosin ole muuttunut. Melkoista kuraa, näin hoitoalan ammattilaisen näkökulmasta. Eikä tuo draamapuolikaan mitään palkintojen arvoista minusta ole. Mutta ei siitä sen enempää. Minkä aloittaa, niin ei sitä oikein voi lopettaakaan.)
Niin, tässä istuskellessa tuli mieleen, että huomaisikohan kukaan, jos kirjoittaisin salaa tänne postauksen. Vaikken enää Norjassa olekaan, eikä sinänsä ole siihen aiheeseen, viime kesään, enää mitään lisättävää. Tekee vain mieli kirjoittaa.
Oon tosiaan ollut lomalla tämän viikon. Ei mtään suunnitelmia, ei mitään reissuja. Ei edes Pohjois-Karjalaan. Päätin, että nyt vain ollaan. Tehdään kivoja juttuja ihan vain täällä Helsingissä, omassa kodissa. Nähdään kavereita, nukutaan toivottavasti. Ei nyt pitkään, mutta nukutaan. Käytetään koira hammaskiven puhdistuksessa ja itselläkin lääkäriaika oli varattuna.
Ihan ovat suunnitelmat pitäneet. Kavereita on nähty, kaupungilla pyörähdetty, lounastettu ulkona. Juotu viiniä, katsottu Linnan juhlia, ulkoiltu koirien kanssa. Nukuttu lähes katkeamattomia öitä. Herkuteltu liikaa. Syöty terveellisesti liian vähän. Juotu viiniä kyllä ehkä liikaakin. Koiran hampaat putsattuna, itselläkin kaikki hyvin fyysisesti parin tutkimuksen perusteella. Porvoossakin pyörähdetty, pusuja sieltä ostettu. Joulua en ole valmistellut, joulu tulkoot ilman valmisteluja. Menen itään joka tapauksessa, turhaan mitään ripustelen tänne. En ole joulukoristeihminen. En tällä hetkellä jouluihminenkään, ehkä vielä joku päivä. Vaatekaappi siivottu, kassillinen vaatteita lajiteltu kierrätykseenkin. Jos jokusen saisi kuvattua nettikirppareillekin. Agendalla vielä höyrypesurin lainaus ja sen avulla koko kämpän hurruuttelu.
Ja toki tässä melko paljon on tullut istuskeltua tässä sohvalla ja pohdittu asioita. Uskomatonta, mutta kyllä, hienoinen ikävä Norjaan on tullut jostain taka-alalta. Sieltä se vain tupsahti, ihan yhtäkkiä. Varoittamatta. Aloin salaa katsella viime kesän kuvia. Muistelin, miltä tuntui ottaa ne kuvat, katsoa niitä maisemia ihan omin silmin. Katsoin myös Areenasta pari norjalaista sarjaa, se on aina vaarallista. Se kieli, se kieli se kieli se kieli. Se on niin kaunis kieli. Luin kyllä tekstityksen, mutta keskityin sen jälkeen kuuntelemaan. Tajusin ymmärtäväni, toki sen tekstityksen avustamana, mutta ymmärsin ihan tosi paljon, enemmän kuin ehkä olin tajunnutkaan ymmärtäväni. Ei siinä paljoa vaatisi, että se loksahtaisi kunnolla paikoilleen. Eikä se ole se vähäinenkään, mitä kerkesin oppia, mihinkään kerennyt kadota. Kun yritän puhua esimerkiksi töissä ruotsia, norja puskee niin väkisin sieltä läpi. Kun pitäisi sanoa inte, sanon ikke. Kun pitäisi sanoa måste, sanon må. Kun pitäisi sanoa behöver, sanon trenger.
Uskon vahvasti, että seuraavalla kerralla kaikki olisi helpompaa. Nyt tiedän, millaista se voisi paskimmillaan olla. Nyt tiedän, millaiseen paikkaan en lähtisi, nyt tiedän, mitä vaatia palkaksi, mitä ylipäänsä haluta. Ei olisi paperisotaa, laillistus löytyy jo. Viideksi vuodeksi vielä D-numerokin, jonkin sortin paikallinen henkilötunnus. Tromssa, se on niin vahvasti mielessä. Siellä viihtyisin. Oisin paljon reippaampi tyttö, tutustuisin ihmisiin.
En usko, että sellainen oman elämän pakeneminen on ikinä ratkaisi mihinkään, mutta on sekin taas mielessä. Ei tässä mitään vikaa ole, on vain jotenkin niin junnaava olo. Ei mitään, mitä odottaa. Eikä kärsivällisyyttä odottaa sitä jotain, mitä odottaa. Jotain kuitenkin jossain vaiheessa tehtävä. Olen seitsemättä vuotta samassa työpaikassa. Toki se kertoo työpaikasta, että niinkin kauan viihtynyt, mutta hyvät työkaverit ja mielenkiintoinen erikoisala ei riitä loppuelämäksi, ei mulle. En tässä eläkettä aio odotella, en edes 38 lomapäivän saamista. Luovun mieluumin lomapäivistäni kokonaan, jos löydän jotain sellaista, mitä kohtaan herää mielenkiinto.
Toki tilanen on se, että mielessäni alkaa hoitoala olla kohta taputeltu. Norja olisi toki vain ratkaisu oman elämän tylsyyteen, mutta noin muuten hoitoala on menettänyt mielessäni sen vähäisemmänkin mielenkiinnon. Alanvaihto mielessä. Vähintään toki työpaikan vaihto, mutta sekin olisi todennäköisesti vain väliaikaisratkaisu, ellei löydy joku sellainen paikka, johon koen valtavaa intohimoa ja uutta intoa. Toiselle erikoisalalle tai vuodeosastolle tai poliklinikalle en tule siirtymään, ison firman erikoissairaanhoito on niin nähty. Kaupungille en todellakaan aio siirtyä, joten vaihtoehtona olisi sitten varmaan yksityinen puoli, kenties jonkin sortin vakuutusalan puoli, sairasvakuutuksien käsittely tai vastaava, tai vihdoin sen järjestöpuoli. Se, johon opiskeluaikana tähtäsin ja jollaisesta haaveilin. Opinnäytetyönkin tein aiheesta. Sairaanhoitajasta järjestöpuolella. Se, mikä ajoi sairaanhoitajaksi. Se fakta, että yhdellä ammattinimikkeellä voi tehdä niin monenlaisia töitä, niin monella eri alueella.
Ja päädyin olemaan seitsemän vuotta kirurgialla.
Toki en sitä väheksy, en missään nimessä, onhan nämä ollut uskomattoman hienot vuodet, olen saanut uskomattoman paljon kokemusta, olen saanut työskennellä aivan uskomattoman taitavien kirurgien kanssa, ja ennen kaikkea mulla on ollut maailman paras työyhteisö, mitä toivoa voi. Sydänystäviä on sieltä tarttunut mukaan, on saantu oman pienen perheen täällä, kaukana omasta perheestä. Porukka, jossa on ilot ja surut vaihdettu.
No, onhan noita suunnitelmia päässä. On hoitoalaan liittyviä, tai sieltä pois kokonaan. Katsotaan nyt, mihin niistä päädytään. Pyrin kuitenkin siihen, että tuleva vuosi on se vuosi, jolloin teen jotain päätöksiä. On pakko. Näin dramaattisesti ilmaistuna. Muuten tästä ei tuu mittään.
Neloskausi alkoi, Sykkeestä. Toivon, ettei kukaan kuvittele, että sairaaloissa on tollasta. Että yksi ja sama hoitsu hoitaa kaiken mahdollisen, on nimittäin aika kaukana todellisuudesta.