Miksi hain Norjaan töihin? Ihan puhtaasta vaihtelun halusta. Tällä hetkellä oma elämäntilanne on sellainen, ettei ole oikeastaan mitään, mitä odottaa. Tylsää, tasapaksua, harmaata arkea. Viikonloput syy elää. Ja koska olen helposti sellainen kotisohvalle vaipuva, voi tilanne mennä siihen, että elän kuukausitolkulla tekemättä mitään. Elämättä mitään. Eikä siinä, voihan niinkin tehdä. Ja tähän mennessä se on hyvin kelvannutkin. Mutta nyt on tapahtunut niin isoja juttuja elämässä viimeisen vuoden sisällä, eikä siis mitään hyviä asioita, että se on herättänyt ajattelemaan, että mitä minä tällä elämälläni nyt oikein teen. Teenkö mitään, haluanko tehdä mitään? Istunko vain ja odotan, että joku koputtaa ovelle ja sanoo, että tässä on sinulle tällainen tilaisuus tarjolla, otatko? Tuleeko kukaan? No ei todellakaan tule.

Olen 34-vuotias, perheetön yksineläjä. Minulla oli parisuhde, joka kariutui viime toukokuussa. Jos se olisi jatkunut ja olisi mennyt eri tavalla, olisimme kenties suunnittelemassa tällä hetkellä hieman erilaista elämää, sitä sellaista, mitä kolmekymppiset ja yli suunnittelee. Mutta tilanne menikin toiseen suuntaan ja huomasin olevani jälleen yksin vuokrayksiössä. Ei ihan se ideaalein tilanne, johon olisi halunnut päätyä.

Sitten tapahtui eräs vielä kipeämpi asia. Sivuan sitä tässä pikaisesti, kirjoitan aiheesta ehkä joskus myöhemmin enemmän, ehkä en, riippuu, miten paljon haluan sitä tässä blogissa käsitellä. Syksyllä, muutaman vuoden kamppailun, hienon urhean kamppailun jälkeen, maksaan levinnyt rintasyöpä otti äidistäni niskaotteen ja eräänä marraskuisena iltana äitini nukkui pois. Minun äitini, paras ystäväni, esikuvani. Samalla myös vuosien pelko päättyi. Ei tarvitse enää pelätä pahinta, sillä se pahin tapahtui. Ei tarvitse pohtia, uskaltaako tehdä sellaisia ratkaisevia päätöksiä, jotka veisivät minua äidistä kauemmaksi. Tähän mennessä olin vain kärsinyt siitä, etten asu lähempänä ja olin suunnittelemassa jo paluumuuttoakin itäiseen Suomeen. Nyt minun ei tarvitse pelätä sitä, että jotain pahaa tapahtuu sillä välin, kun olen kenties poissa, kauempana, jossain. Kuten vaikka Norjassa.

Nämä kaikki ajoivat siihen, että tuli halua tarttua hienosti sanottuna elämän ohjauspuikkoihin ja yrittää sitä itse hieman ohjata. Automaattiohjauksella tapahtuu näköjään vain huonoja asioita.

Olen opiskellut kahdesti ammattikorkeakoulussa, toisella kerralla loppuun saakka. Ekalla kerralla en ollut todellakaan valmis miettimäänkään mitään vaihtoon lähtöjä, vaikka muistaakseni silloinkin jotkut opiskelutoverit jonnekin lähtivät. Kun sitten lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, päätin, että nyt, nyt minä haen vaihtoon. Tämä on viimeinen mahdollisuuteni päästä ulkomaille asumaan niin, että joku järjestää asiat puolestani, eikä itse tarvitse kamalasti asiasta stressata. Viimeinen mahdollisuus lähteä vaihto-oppilaaksi.

En koskaan sitten kuitenkaan lähtenyt.

Muutama vuosi sitten läheinen ystäväni, hänkin sairaanhoitaja, haki Norjaan töihin. Jo silloin alustavasti sain häneltä kuulla, miten asiat etenivät ja mitä hän teki asian eteen, mutta tietenkään en niin tarkkaan painanut asioita mieleen, kunhan mielenkiinnolla seurasin vierestä, miten asiat etenivät. Ja kuulin tarinoita sitten itse paikan päältä.

Mutta kyllähän se asia mieleen jäi. Ainoa, mikä on hieman jarruttanut, on kielitaito. Ruotsin kielen taito. Ei se ihan huono ole ollut, olen ollut ruotsin kielessä ihan kohtalainen, ottaen huomioon, että tulen alueelta, jossa sitä ei kuule lainkaan katukuvassa. Joensuu ei ole ollut ihan ruotsinkielisten ihmisten tyypillistä elinympäristöä. Tarinat toki kertoivat, että Norjassa pärjää ruotsinkielellä, eri asia sitten, minkä tasoisella. Tämä Norjaan lähtenyt ystäväni on suomenruotsalainen, joten hänellä tietenkään ei asian kanssa ollut ongelmia. Se, minkä tasoista minulta voisi vaatia, oli hieman vielä arvoitus.

Varalta kyselin tältä ystävältäni vähän vinkkejä, mitä kautta Norjaan pääsee. Hän välitti sähköpostiini muutamia rekrytointifirmojen maileja, joita hän oli itse saanut oman työskentelyreissunsa jälkeen. Sinne ne jäi, odottelemaan.

No, asia jäi hautumaan, tai hävisi ajatuksista kokonaankin välillä. Kunnes nyt tosiaan edellä mainittujen asioiden vuoksi alkoi palailla takaisin mieleen. Ensimmäistä kertaa kunnolla se tuli pohdintaan viime kesänä. Olin ollut tosiaan samalla osastolla töissä jo liki viisi vuotta ja vaikka kiva työpaikka onkin, halusin pikkuhiljaa jo jotain vaihtelua. Tutkin asiaa, ajattelin, jos oikeasti tekisin sen. Silloin vielä tosin hakemusten jättämistä jarrutti äitini tilanne. Oli juuri tullut tietoon, että syöpä jälleen uusinut. Ajattelin, etten voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos lähtisin pois ja äiti olisikin huonovointinen sen aikana, enkä olisi auttamassa. Tuo edellä mainittu päättynyt parisuhdekin löi vettä kiukaalle. Jos en voi alkaa suunnitella perhe-elämää, alan suunnitella jotain täysin jotain muuta.

Puoleksi vuodeksi se sitten hieman unohtui, kunnes kerran tässä alkuvuonna tuli Facebookissa vastaan erään rekrytointifirman mainos. Siinä haettiin sairaanhoitajia Norjaan. Vilkaisin sitä, lueskelin, mitä siinä haetaan ja millainen hakulomake. Jatkoin matkaa muille sivustoille sinä iltana. Kunnes se palasi taas mieleeni. Päätin, että hetkinen, ehkä nyt on sen aika.

Kirjoitin cv:n, ruotsiksi. Lähetin sen tälle suomenruotsalaiselle ystävälleni, joka oikoluki sen, korjasi räikeimmät virheet. Nyt minulla oli jotain materiaaliakin.

Sitten tuossa jonain tammikuisena iltana, oli muistaakseni viikonloppu, istuin tässä tutulla sohvallani. Ehkä vietin taas tylsää hetkeä ja koin valtavaa eksistentiaalista kriisiä. Niinpä otin koneeni, etsin sen mainoksen ja klikkailin itseni sivustolle. Täytin hakulomakkeen, liitin tämän oikoluetun ansioluetteloni. Painoin lähetä-nappulaa.

Etsin googlettemalla jonkun toisenkin rekrytointifirman. Löysin pari mainintaa jostain blogeista yhdestä firmasta, ilmeisen luotettava. Etsin sivut, en ymmärtänyt mitään. Päätin lähettää vain sähköpostia, liitin cv:n siihenkin.

Sitten suljin koneen.

Seuraavana päivänä sain molemmilta vastauksen. Töitä mahdollisesti olisi.