Sanon heti ensimmäiseksi, että älkööt kukaan siellä kotona huolestuko minun voinnistani. Edellinen kirjoitus toki kuulosti paikoittain melko lohduttomalta, mutta kyllä minä täällä pärjään. On ollut hankalia hetkiä ja olen potenut yksinäisyyttä paljonkin, mutta samalla ja toisina hetkinä olen myös nauttinut yksinolosta. Tärkeää on vain erottaa yksinäisyys ja yksinolo, ne ovat eri asioita. Yksinolo on oma valinta, yksinäisyys harvoin taas on. Täällä on ollut tarjolla molempia, mutta olen myös onnistunut nauttimaan yksin olemisesta, vaikkei se olisi aina ollut oma valinta. En ole mikään sosiaaliperhonen muutenkaan, enkä vietä jatkuvasti vapaa-aikaani isossa ystäväporukassa. En ole koskaan viettänyt. Minulla on muutamia hyviä ystäviä, joita näen yleensä ihan vain kahden kesken. Useimpien kanssa on ne omat jutut, joita ei taas toisten kanssa tee. Juuri kukaan ei tunne toisiaan ainakaan niin, että viettäisimme aikaa porukalla. 

Joten täällä olo ei juuri välttämättä ole poikennut normaalista arjestanikaan. On ikään kuin tavallista hiljaisempi kausi ystävärintamalla, jolloin ei vain näe ketään tai käy missään. Näin haluan ajatella. Toki fakta on, ettei täällä ole ketään, mitä nähdä tai mitään, minne mennä, mutta se on helpompi hyväksyä, kun ajattelee, että se on oma valinta.

Omaa valintaa on toki myös ehkä sekin, ettei ole tutustunut juurikaan ihmisiin. On ne tietyt tyypit töistä, joiden kanssa on kaverustunut ja jutellut enemmänkin ja on ne omat jutut, mutta vapaa-ajalle ei ole ketään tarttunut mukaan. Kämppiksen kanssa jutellaan niitä näitä kotosalla, mutta siihen se sitten jääkin. Joku toinen todennäköisesti olisi saanut jokaisesta työkaverista itselleen lenkkiseuraa ja olisi elänyt täällä hyvinkin erilaista elämää, mutta minä en ole sellainen. Pysyn helposti omissa oloissani ja hyväksyn sen. Voi olla myös itselleni selittelyä tämä, ja salaa oikeasti harmittelen, etten pysty avautumaan ja olemaan reippaampi, mutta se on ollut minun persoonaani aina. 

Paljon tottakai vaikuttanut myös ehkä kielitaito, etenkin alussa, kun tutustuminen koko paikkaan ja ihmisiin oli aluillaan. Ihan jo se, ettei  ole pystynyt ilmaisemaan itseään niin kuin on tottunut, se on aiheuttanut jopa sen, että sulkeutuu helpommin kuoreensa, eikä uskalla ottaa keskusteluun osaa sitäkään vähää. Tällöin myös tutustuminen toisiin on haastavampaa, eikä jaksa aina yrittää. Normaali vitsailu on hyvin vaikeaa, eikä ymmärrä muiden kertomia vitsejä. Välillä joutuu niin kauan aina miettimään, miten jonkin asian sanoo, ja kun sen keksii, on keskustelu jo karannut kauas siitä, mihin meenasi alunperin tarttua. Tykkään normaalissa arjessa, omassa elämässäni omalla kielelläni kovasti vitsailla, toisinaan olen sukkela suustani ja kun puhun, puhun melko nopeasti. Kaikki tämä jää vieraalla kielellä pois ja on toisinaan oman suunsa vanki. 

Yksi päivä sattui hassu juttu. Olin lähdössä lenkille, kun minut pysäytti tuossa niin sanotulla pääkadulla pariskunta. Sanoivat olevansa Ranskasta ja melko heikolla englannilla kysyivät, mistä Hurtigruteniin noustaan kyytiin. Olivat automatkalla Norjassa ja tänne päätyneet. Päätin näyttää sataman heille, kun olimme aivan lähellä, täytyi vain nähdä yhden rakennuksen taakse, joten kävelin heidän kanssaan muutaman metrin takaisin päin. En osannut englantia! Joku aivojen tekemä temppu aiheutti sen, että kun yritin selittää englanniksi, mistä laivaan noustaan, pyrki suustani ulos pääasiassa vain norjaa. Jouduin hetken jopa seisomaan hiljaa, jotta pystyin pohtimaan päässäni, kuinka sanon suunnittelemani lauseen englanniksi. Kai se, kun tarpeeksi kauan puhuu jotain itselleen vierasta kieltä ja on sen juuri oppinut, ei osaakaan enää jotain toista. Vaivoin sain selitettyä haluamani, ja lähes joka toinen sana oli norjaksi/ruotsiksi silti. Sanoin heipat ja jatkoin matkaa.

Eli alkuvaikeuksista huolimatta on norjan kieli alkanut vallata päätäni ja suutani. Jopa ajattelen norjaksi välillä, tai hyvin useinkin. Ymmärrys on kasvanut hurjasti ja pystyn jo melko vaivattomasti seuraamaan keskustelua ympärilläni ja tiedän, mistä puhutaan. Helposti keskustelu jää seuraamatta, jos tilassa on useampi keskustelija, jotka kaikki puhuvat yhteen ääneen, mutta esimerkiksi vuoronvaihtojen välissä olevat raportit sujuvat nykyään hyvin. On joka kerta ilahduttavaa huomata ymmärtäneensä jonkin jopa vaikean lauseen, tai sanan, joka ei ole ihan normaalikäytössä. Kielten oppiminen avaa niin paljon maailmaa! Oma puheentuotto on edelleen hieman köykäistä, ainakin omasta mielestäni, vaikka yleensä kaikki aina vakuuttelevat raporttien päätteeksi, että tulivat ymmärretyksi ja etten saisi olla itselleni niin ankara itselleni kielen suhteen. Tärkeintä on vain yrittää, ei ole väliä, onko lopputulos kieliopillisesti oikein tai tuliko valittua väärä etuliite tai konjuktio.

Tällainen kokemus on hyvin arvokas, kun miettii jatkossa omaa työtä ja työskentelyä Suomessa. Meilläkin Suomessa on paljon ulkomaalaisia sairaanhoitajia tai lähihoitajia, niin opiskelijoita kuin valmistuneitakin, sekä ihan omalla työpaikalla että ylipäänsä Suomen sairaaloissa, terveyskeskuksissa ja kotihoidoissa. Nyt tiedän, miltä heistä tuntuu, tulla täysin vieraaseen maahan täysin vieraan kielen ympäristöön.

Okei, en tullut itse täysin vieraan kielen pariin, kun kuitenkin ruotsin kieltä pohjalla jo oli, mutta joka tapauksessa olen joutunut olemaan se ulkomaalainen hoitaja. Ja ilman jotain taitoa jostain pohjoismaisesta kielestä ei tänne olisi ehkä ollutkaan asiaa. Muille, kuten esimerkiksi Espanjasta tai Filippiineiltä tulleille, on ilmeisesti ollut vaatimuksena jonkinlainen norjan kielen kurssi. Itsehän en sellaista joutunut käymään, ilmeisesti ruotsiksi kirjoitetut sähköpostit ja Skypen kautta suoritettu haastattelu riittivät.

Meillekin Suomessa on vaatimuksena harjoitteluun tuleville, että on kyettävä potilasta ohjaamaan suomen kielellä, eikä kielitaidottomia tai huonosti suomen kieltä osaavia mielellään oteta. Harva suostuu edes englanniksi vaihto-oppilaita ohjaamaan. Mutta missä sitä kieltä parhaiten oppii, jos ei käytännössä? Täälläkin moni on tullut täysin nollasta, pieni kielikurssi ja suoraan hommiin. Ja tällä hetkellä puhuvat varsin sujuvaa norjaa.

Ymmärrän toki, että onhan kyse potilasturvallisuudestakin. On osattava tarpeeksi, jotta ei jokin tärkeä tieto mene ohi tai tule tehtyä väärin. Sitä minä itsekin täällä pelkään. Pelkään, etten ymmärrä vuoron vaihteissa olevilla raporteilla jotain, joka minun olisi tärkeä tietää, ja sen tähden se asia ei tule hoidetuksi ja potilaan hoito kärsii tästä. Vielä ei ole tällaista tilannetta tullut, mutta sellaista mietin jatkuvasti. Tottakai pitää kysyä, jos epäselvyyttä on, mutta tiedättekö, aina ei vain jaksa, kun olet jo usean kerran kysynyt, että anteeksi, voitko toistaa/kertoa uudestaan, eikä jaksaisi aina katsoa sitä pientä häivähdystä turhautuneisuudesta, joka selittävän hoitajan kasvoilla käy nuo kysymykset esittäessäni. Mutta silti pitäisi muistaa antaa mahdollisuus sille vieraalla kielellä töitä tekevälle, meidän siellä Suomessakin. Se ei ole helppoa tulla ja yrittää pärjätä. 

Tärkeintä on siis yrittää, tärkeintä ei ole se, sanooko oikean taivutuksen tai onko jokin sana ihan juuri se, mitä tarkoitti tai onko lauseen sanajärjestys nyt ihan täsmälleen oikein. Tärkeintä on myös se halu tehdä töitä ja yrittää parhaansa. Sitä paitsi suomi on äärimmäisen vaikea kieli, ei sitä opi hetkessä ja ei minusta ole yhtään väärin, jos välillä joitain asioita käy läpi englanniksikin. Toisille Suomi on se maa, johon tullaan tienaamaan, kuten monelle suomalaiselle Norja on, ja tällöin motivaatio tehdä töitä yleensä on melko korkea ja halu oppia on suuri. Annetaan mahdollisuus siihen, jooko?