Aamukampa
Noo, alkaaks helteet jo nyppiä?
Kun toukokuussa tein lähtöä ja nautin Suomen aikaisesta kesästä ja mukavista lämpötiloista, sanoin, että taatusti juuri tänä kesänä, kun olen poissa koko kesän Suomesta, on kesän kelit vertaansa vailla ja tulossa kaikkien aikojen kesä. Lämpöä ja aurinkoa alusta loppuun. No ei kauas ole veikkaukseni heittänyt! Etenkin Helsinki on tainnut kylpeä auringossa lähes poikkeuksetta koko kesän, eikä Itä-Suomenikaan ole juuri hävinnyt. Ette voi väittää vastaan! Tottakai sateisia ja kylmiäkin päiviä mahtuu, mutta onhan nyt ehdottomasti parempi kesä ollut kuin viimeiset kaksi kesää yhteensä.
Tällä hetkellä Joensuu on täynnä rakkautta ja riemua, kun Ilosaarirock vetelee viimeisiä keikkojaan. On vähän tahallista kidutustakin katsella Instagramin storieseja niiltä, jotka festareilla ovat. Aloinpa toki seurata myös häästäkiä #ilosaarirock2018, ihan vain, jotta nään ihmisten ilon. Siellä minäkin olisin, jos en olisi täällä. Siitä lähtien, kun olin 15-vuotias, on mahtunut muistaakseni kaksi kertaa, kun olen jättänyt kyseiset festarit välistä. Nyt tuli kolmas.
Viikko hurahti melko työntäyteisesti. Viime viikon perjantaista lähti työputki, joka päättyi tämän viikon perjantaihin. Minulla oli kahdeksan työpäivää peräkkäin, joiden väliin mahtui kaksi yövuoroakin ilman vapaapäivää. Lopetin valvomisen keskiviikkoaamuna ja jo torstaina olin menossa iltavuoroon. Täytyy sanoa, että eilen aamuvuorosta lähtiessä olin niin sanotusti väsynyt ja tämä vapaa viikonloppu oli enemmän kuin tervetullut. Kaupasta kävin kaksi olutta, pakastepitsan ja jäätelöä. Niiden avulla rentoutuminen oli taattua. Kun vielä useamman tunnin whatsapp-videopuhelut koti-Suomeen tärkeimpien kanssa, niin johan tuntui perjantai-illalta. Toki syömiset ja juomiset aiheuttivat myös jäätävän hiilaripöhnän, jonka vuoksi makasin maha kipeänä sängyssä loppuillan. Vähän jäänyt tuo puhdas mässäily vähemmälle, koska ei raaski ostaa ja valikoimakin melko paska. Ei noita Dr Oetkerin mozzarellapizzoja viitsi kovin useasti ostaa, kun yhdestä saa pulittaa noin kuusi euroa.
Viikonloppu on mennyt kyllä mukavasti, ja toki nopeasti. Eilen perjantai-illan herkuttelun buustaamana painelin heti herättyä ja aamupalan sulateltuani juoksulenkille ja sellaiset 9,5 km tulikin kipiteltyä. No enhän tietenkään juokse koko matkaa, pätkiä vain, mutta juoksulenkki sanottuna kuulostaa paremmalta kuin pelkkä lenkki. Sen jälkeen perus pyykkäilyä ja ruoanlaittoa.
Tänään kävin sitten taas vähän vaeltelemassa ja 2,5 h tuli vietettyä tuolla korkeammilla lenkkipoluilla. Ei noita maisemia pysty kyllä käsittämään, ei sitten millään, vaikka itse onkin siellä maisemassa mukana. Toivon, että osaan jälkikäteen arvostaa näkemiäni asioita tarpeeksi, jotta osaan niistä nauttiakin. Osaan toki, ei siinä, mutta kun ei niitä oikeasti käsitä. Tajua.
Tähän väliin voisin muuten edellisen postauksen jatkoksi lisätä pari asiaa suosittelulistalle: jälleen (itselleni) uusi sarjatuttavuus internetin syövereistä. Nimittäin Big Little Lies HBO:lta. Täynnä supernimiä, kuten Nicole Kidman, Reese Witherspoon ja Laura Dern. Ihmissuhteita, mysteerejä, pikkukaupungin salaisuuksia. Tuli katsottua koko ensimmäinen kausi lähes kerralla.
Toisena vinkkinä pitkään pohdinnan alla ollut BookBeat-äänikirjasovellus. Yhdestä blogista bongasin tarjouksen kuukauden ilmaiseen kokeilujaksoon, kun normaalisti kyseisellä sovelluksella/sivustolla on kahden viikon kokeilujakso. Heti latasin ja heti kuuntelun alle otin Maria Veitolan kirjan, pohjautuen hänen kolumneihinsa, hänen itsensä lukemana. Totaalisen loistava kirja. En pysty sitä tarkemmin kuvailemaan. Se pitää itse kuunnella. Miten kummallisen moneen asiaan voi ihminen samaistua kuitenkin niin täysin erilaisen ihmisen kanssa. Ehkä ei niin erilainen sitten kuitenkaan?
Minulla on pyörinyt välillä erilaisia aiheita eri blogipostauksille, jotka haluaisin ja olen ajatellut toteuttaa. Nyt viikonloppuna olin ajatellut hieman toisenlaistakin aihetta, mutta taidan sittenkin päätyä kertomaan teille yhdestä asiasta.
Tämä tässä on aamukampa. Minun aamukampa. Mitä se teille kertoo?
Huomenna lähtee minun kolmanneksi viimeinen viikko täällä. Minulla on tasan kolme viikkoa aikaa enää jäljellä. Suomeen lähden 6.8. maanantaina. Yövuoroni päätteeksi.
Tätä ajatusta olin pohdiskellut pitkään päässäni jo, lähes alusta alkaen. Minulla ei ole ollut järin helppoa, enkä ole sopeutunut niin kuin olisin toivonut ja kun niin sanottu ahdistus ottaa otteen, niin lujan otteen, ettei sitä pakoon pääse, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin omaa hyvinvointiaan ajatellen lähettää sähköpostia työnantajalle eli rekrytointifirmalleni, että haluan lopettaa aiemmin kuin sovittu. Muutamien viestien jälkeen olemme päätyneet yhteisymmärryksessä tuohon elokuun kuudenteen. Sinänsä mitään ei ole sattunut, mutta minun on kuunneltava itseäni. Ja sinänsähän en kauhean paljoa aiemmin ole lähdössä, tulen olemaan täällä kuitenkin reilu kaksi kuukautta, mutta edes hieman lyhyempi jakso saa minut jaksamaan tähän uuteen loppuun saakka.
En ole ihan varma, miten paljon tässä haluan tätä avata, mutta kerron vain, etten ole missään vaiheessa tuntenut oloani järin hyväksi täällä. Tämä pieni kylä on minulle liian pieni, liian ahdistava. En ole voinut oikein kotiutua missään vaiheessa. Työ ei ole missään vaiheessa tuntunut kovinkaan hyvältä, enkä ole siellä viihtynyt. Olo on melko yksinäistä, kun en ole saanut ystäviä työkavereista. Toki töissä juttelemme, mutta sinne se jääkin sitten. Ja nämä tunteet kun jatkuvat päivästä toiseen, kasvaa niistä pikkuhiljaa toivottua suurempi möykky, joka painaa sinua koko ajan vain pienemmäksi ja pienemmäksi. Ja lopulta olet niin solmussa, että vaikka tietäisi, että voisi yrittää ja yrittää, et saa itseäsi auki. Langanpäät on hukassa.Vaikka kyseessä oli alunperinkin kovin lyhyt jakso ja luulisi ihmisen pystyvän olemaan kolme kuukautta vaikka missä, ja niinhän minäkin alussa kirjoitin, että tämän jakson seisoo vaikka päällään, niin.. ei seiso. Minä en voi seistä. Minun on vain päästävä kotiin.
Ja todennäköistä on, että minä en vain ole ihminen, joka tekee tällaista sittenkään. Muuttaa ulkomaille yksin. Olen koti-ihminen. Ja se on ihan ok sanoa ääneen.
Joten, maanantaina 6. elokuuta, kun olen työvuoroni lopettanut, jätän avaimeni ja kiitoskortin ja lähden kohti Altaa, josta lento lähtee klo 13.10. Helsinkiin tulen saapumaan noin kello 22.20 saman päivän iltana. Elokuun pidän silti virkavapaata, kuten suunniteltua ja luvattua, vaikka nyt en töissä koko sitä aikaa olekaan, ja se on varmaan ihan hyvä. Saada tasoiteltua pää kaikesta tästä myrskystä. Koska asuntoni on vuokrattuna elokuun ajan, tulen viettämään elokuun maalla Pohjois-Karjalan tutussa ja turvallisessa ympäristössä, isäni lämmittämässä saunassa, koiran kanssa lusikassa heräillen. Miten lohduttava ajatus.
En tätä sinänsä kadu, enkä usko, että tämä mitenkään huonoksi minulle oli, tottakai olen kasvanut ja kokenut paljon. Ja se mukavuusalueen ulkopuolella olo tekee kaikille hyvää. Mutta uskon, että pitää osata myös kuunnella itseään ja lopettaa leikki ajoissa, jotta voi säilyä voittajana.
Häviäjä en ole.
Joten. Kolme viikkoa vielä aikaa, tai enää jäljellä, miten sen nyt ottaa. Se menee töitä tehdessä ja on mukaviakin suunnitelmia tiedossa, kun isäni ja veljeni tulee käymään parin viikon päästä. Altasta on varattuna camping-alueelta mökki ja haluaisin käydä Altassa sijaitsevassa kivimuseossakin katsomassa kalliomaalauksia heidän kanssaan. Laitan heidän kyytiinsä paluumatkalle kaikki suurimmat kamppeeni ja itse seuraan heitä viikon päästä pelkin käsimatkatavaroin. Alkuperäinen toiveeni oli tehdä paluumatka yhtä matkaa heidän kanssaan autokyydissä, mutta tulin rekrytointifirmalle sen verran vastaan, että suostuin olemaan elokuun ensimmäisen viikon. Toki olen heille sen velkaa, ihan kuten he ovat asiakkaalleen eli tuolle hoitokodille työntekijän velkaa. Mut sori hei, no can do. Meitsin on nyt mentävä.
Kuvituksena kuvia tämän päivän sunnuntaireippailulta. Mites teidän lenkkireittien näkymät?
