Eilen kävi mukava juttu.

Sain työpaikan hakemista koskevaan blogipostaukseeni kommentin eräältä henkilöltä. Hän on mukana Arctic Labour-hankkeessa ja kysyi, voisiko jakaa blogini kyseisen hankkeen Facebook-sivuilla. Kyseinen hanke on perustettu yhteistyössä Suomen, Ruotsin ja Norjan kanssa ja hankkeessa kyse on seuraavasta (suora lainaus heidän sivuiltaan): 

Arctic Labour -hankkeessa kehitämme ja pilotoimme valmennusmallia tukemaan kiinnostuneita henkilöitä etsimään uusia uramahdollisuuksia pohjoisesta Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. Hanketta rahoittaa Interreg Pohjoinen 2014-2020 EU-ohjelma. Hanke toteutetaan yhteistyössä Oulun seudun ammattiopiston (OSAO), Utbildning Nordin (Ruotsi) ja Bedriftskompetanse AS (Norja) kanssa.

Tottakai suostuin moiseen, sillä tätä varten blogini perustinkin; auttaakseni mahdollisesti muita, jotka Norjaan töihin lähtöä suunnittelee. Itse alussa olin aivan ymmällä, kun en oikein löytänyt varsinaisesti tietoa mistään kuin ripotellen ja piti ottaa pala sieltä, pala täältä. Toivoin vain löytäväni vaikka nimen omaan jonkun blogin, jossa joku kertoo vaihe vaiheelta, miten asian itse hoiti. En missään nimessä sano, että minun tapa on se ainoa oikea ja näin täytyy muidenkin tehdä, mutta minun tapa on se, millä minä itse tänne pääsin. Blogia en itse löytänyt, mutta päätin sillä istumalta perustaa sellaisen. Kenties tästä on siis apua muillekin! 

Toki, perus vaatimattoman minäni tapaan, aloin heti kyseenalaistaa kaiken kirjoittamani ja pohdin, olenko puhunut ihan puuta heinää, kehtaako tällaista jakaa muille ajatuksella, että täältä saisi jotain informaatiota. Jospa se informaatio onkin harhaanjohtavaa? Mutta kuten kirjoitinkin juuri, tämä on se minun tapa ollut päätyä tänne ja tottakai siitä silloin joku saattaa hyötyä. Ja nimen omaan omakohtaiset kokemukset antavat ihmisille paljon. Virallisia virastosivuja voi selata vaikka kuinka, mutta kuka niistä mitään ymmärtää? Tekemällä oppii ja kenties siitä, että joku toinenkin on tehnyt. 

Että hei vain, te kaikki, jotka kyseisen Facebook-sivun kautta tänne päädyitte ja kiitos teille, Arctic Labourin väki, kun blogini löysitte ja sen halusitte jakaa!

Kun nyt mietin jälkeenpäin hakuprosessiani, mitä tekisin toisin? Olenko tyytyväinen polkuuni, millä tänne päädyin? Olenko tehnyt kaiken oikein, mitä olisin voinut tehdä toisin?

Itse siis sain työpaikan rekrytointifirman kautta. Koin sen helpoimmaksi tavaksi, koska tällöin joku toinen hoitaa kaiken järjestelyn minun puolestani. Asunnon, lennot, jopa varauksen verotoimistoon ja hakijan bussipysäkiltä. Mutta tottakai töitä voi saada ihan hakemalla työpaikkoja suoraan, kunnilta, firmoilta ynnä muuta. Täällä ollut, nyt jo lopettanut, toinen suomalainen, oli saanut työpaikan ihan vanhan kunnon työkkärin sivuilta. Hän oli kunnalla töissä, maksoi vuokraa asunnosta ja itse lentonsa. Tämä on ihan yhtä mahdollista myös. 

Rekrytointifirmojakin on niin lukuisia. Itse olen Accurate Caren kautta, ja ihan hyvää palautetta voin heille antaa. Kaikki on sujunut hyvin ja firma on luotettava. Yhteydenpito on nopeaa ja sujuvaa ja he ovat aina valmiita vastaamaan sähköpostilla. Mikä paljastui jo aloitettuani, oli että ilmeisesti voisin tienata paremminkin eri firmalla, tämä toki hieman harmittaa, mutta raha on vain rahaa ja tienaan joka tapauksessa 10 euroa tunnilta paremmin kuin kotimaassa. Kyllä se toki tuntuu jo sekin. 

Mitä en myöskään aiemmin tajunnut ottaa selvää ja en vajaavaisella virastonorjan kielitaidollani työsopimuksesta sellaista osannut lukea, on, että saan sairaspäiviltä palkkaa vasta neljän työviikon jälkeen. Jouduin tällä viikolla olemaan kotona pari päivää flunssan vuoksi, mutta nämä menevät palkattomana, koska vasta tämän viikon jälkeen olen ollut neljä viikkoa heidän palveluksessaan. Oh well. Olen tehnyt joka tapauksessa enemmän tunteja täällä kuin Suomessa olisin tässä ajassa, joten ehkä se raha on jo ansaittu, jos vertaa kotimaahan.

Että jos rekrytointifirmaan päätyy, tutkii useita erilaisia, kyselee heiltä suoraan. Kysy palkasta, kysy eduista, kysy mitä vain. Jokainen haluaa sinut töihin, joten jokainen on kyllä valmis vastailemaan ja kaikista se on vain hyggelig kirjoitella kanssasi. (Blogi sai muuten nimensä näistä ensimmäisistä maileista, mitä vaihtelin näiden firmojen kanssa. Sain useammankin mailin loppuun toivotukseen viettää hyggelig dag.)

Mitä en niin sanotuissa ”tee näin”-postauksissa (töiden saamisen ja laillistushakemuksen teon suhteen) käynyt läpi kummemmin, oli veroasiat. Kävin tosiaan verotoimistossa tänne tullessa rekisteröitymässä. Minulle oli rekrytointifirman yhteyshenkilö tehnyt ajanvarauksen ja sinne menin työsopimuksen ja passin kera. Kopiot niistä ja hakemus lähti eteenpäin, menee työnantajalle elektronisena. Helppoa. Veroprosentti on sitten korkea, itselläni 31 %, että siihen kannattaa varautua. Sain postissa jonkin ajan kuluttua tästä sitten vahvistuksen tästä verokortin hakemisesta ja myös oman D-numeron, joka vastaa niin sanottua henkilötunnusta. Se on voimassa vuoteen 2023, joten jos tässä välissä tulen tänn uudestaan, on se jo minulle valmiina. 

Sairaanhoitajan laillistushakemushan on voimassa koko työikäni, joten sitä ei tarvitse enää koskaan hakea toistamiseen. En tiedä, onko muille aloille jotain vastaavaa, joka pitää hakea, mutta terveydenhoitoalalle pitää tottakai tämä laillistus olla voimassa, ennen kuin voi työskennellä laillistettuna terveydenhuollon ammattihenkilönä. 

Mitä itse tekisin sen jälkeen, kun töitä aletaan tarjota, että perehtyy ehkä hieman paremmin paikkaan, mistä töitä on tarjolla. Onko hyvä maine? Onko tyytyväistä väkeä? Millainen on työnkuva? Millainen on asuinpaikkakunta? 

Kun minulle tarjottiin paikkaa Lopan kunnasta täältä Oksfjordin kylästä, menin toki heti googleen. Kun näin kuvia noista lumihuippuisista vuorista, olin heti myyty. Ei wikipedian tarjoama info paikan asukasluvusta (500) tai tarjoamista palveluista (yksi kauppa ja kahvila/pubi) säikyttänyt, olin aivan varma, että tämä oli kohtaloni. Toivoin koko ajan paikkaa, jossa on kauniit maisemat.

Mutta ei ne maisemat pitkälle riitä, jos ei ole mitään tekemistä. Jos nyt saisin uudelleen miettiä, miettisin kahdesti valmiuksiani saapua yksin kylään, jossa ei oikeasti ole kuin 500 asukasta, yksi kauppa ja yksi (hyvin kämänen) ruokapaikka/pubi/kahvila, jonka aukioloajat ovat hieman hämärän peitossa. Minulla oli hyvin romanttinen mielikuva tästä kaikesta ja näin itseni viettämässä aikaa töiden jälkeen after workeilla työkavereideni kanssa jostain kumman syystä hyvin brittipubihenkisessä paikassa, johon koko kylän väki kokoontuu illan tunteina. Nauru raikaa, kalaa kannetaan pöytään ja olut virtaa. 

Todellisuus: kaduilla, tai tuolla päätiellä, ei liiku kukaan. Ainoat ihmiset, mitä näen, on satamatyöntekijät ja mahdolliset turistilaivojen mukana tulevat turistilaumat, jotka kerran päivässä seisovat tuossa tien toisella puolen satamalaiturilla. Kerran olen käynyt tässä kylän ainoassa pubissa, näyttää tienvarsihuoltamon lounaspuolelta askeettisine pöytineen ja linjastoineen. Vettä sataa koko ajan. Koko ajan. Nytkin, kaatamalla, ties kuinka monetta päivää putkeen. Työkaverit eivät todellakaan kokoonnu, en tiedä, mitä he tekevät. Menevät kotiin perheidensä luo. Kalaa ei saa edes kaupasta, vain kalapihvejä. Missä ovat ne tuoreen kalan satamatorit, joista saa suoraan ostaa kalastajilta päivän ruoan? Kala kyllä haisee, jonain päivinä ei voi edes ikkunaa pitää auki, kun kalan haju tunkee sisälle asti.

Ja kielitaito. Voi että. Oli kuin märkä rätti naamaan, kun oikeasti töissä aloitin ja sain huomata, etten ymmärrä mitään. Ensimmäinen kokemus ensimmäisenä päivänä oli, että täällä tosiaan puhutaan hyvin ruotsinkaltaista norjaa lausumistavaltaan, kuten olin toivonutkin (siksi pohjoisempaan halusin), tästä kirjoitinkin. Ja puhutaankin, ei siinä, mutta tottakai sitä puhutaan niin nopeasti, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia ollut pysyä perässä. Alussa olin ihan ulapalla, että mistä kyse, ja jouduin kysymään, kysymään, kysymään uudestaan ja uudestaan, että mitä tuo tarkoitti, anteeksi en ymmärrä. Beklager, jeg forstår ikke. 

Toki olen itseni suhteen myös kamalan ankara, sillä osasinhan paljon enemmän kuin monet tänne muualta tulleet, kuten vaikka espanjalaiset tai filippiiniläiset. Heillä ei nimittäin sitä ruotsia ollut pohjalla, ja itsellä kuitenkin se on pelastanut paljolta. Että pystyn peruskieltä puhumaan ja norjalaiset ymmärtävät ruotsia, jonka vuoksi norjalaisille puhuminen on helpompaa kuin muista maista tulleille. Ongelma lähinnä myös siinä, että  haluaisin osata kaiken heti. Olen ladannut muutamat norjan kielen oppimista helpottavat sovellukset, olen katsonut Frendejä ja muita sarjoja ja elokuvia norjalaisilla tekstityksillä ja olen töissä Google kääntäjästä tarkistanut, jos en pysty jotain suorilta sanomaan. Kyllä sana sieltä, sana täältä on tullut tutuksi ja tällä hetkellä ymmärrän toki paljon enemmän kuin aluksi. Jopa ajattelen usein ruotsiksi/norjaksi. Pelkään vain, että kun kyse jostain potilaaseen liittyvästä lääkehoidollisesta asiasta, että ymmärrän väärin/en ollenkaan ja teen jotain oikeasti väärin. Mutta pitää muistaa vain kysyä. Ja toivoa, että vastaaja jaksaa toistaa selkeämmin. 

Jos joskus uudelleen tulen, pyrin pääsemään paikkaan, jossa on hieman enemmän tekemistä. Tromssahan oli ykköstoiveenani koko ajan, ja sen kerroin toki firmallenikin, mutta sieltä he eivät nyt sitten tarjonneet, enkä jäänyt kyselemään, että miksi, vaan hyväksyin tämän. Uskoisin, että kokemukseni olisi hyvinkin erilainen, jos olisin ollut Tromssassa alun alkaen. Tarvitsen hieman kaupunkia ympärilleni, vaikka maalta olenkin ja luontoa rakastan. Mutta noin niin kuin arjessa pärjäämiseen.

Alku ei siis minulla ole ollut kovin helppo, ehkä pitkälti toki oman pääni ja persoonani vuoksi. En usko, että loppupeleissä olen ihminen, joka tekee tällaista. Lähtee yksin ulkomaille asumaan. Edelleen, kokemus voisi olla hyvin eri eri paikassa, mutta tällaisessa – ei. Ei minulle. Matkustelu on ihanaa ja voisin kuvitella lähteväni yksin matkallekin, mutta arjen aloittaminen ja peruselämän eläminen yhtäkkiä täysin poissa kaikista omista tutuista asioista on ollut minulle varsin rankkaa. Olen ihminen, joka viihtyy hyvin paljon omalla mukavuusalueellaan ja vaikka tekeekin täysin hyvää poistua sieltä, aina välillä, ja tekisi siis ihan kaikille, voin kertoa, että nyt ollaan niin kaukana siitä alueesta. Mutta en kadu (vaikka välillä kadunkin, pahoina päivinä). Kokonaisuutena en kadu. Kyllähän tämä kasvattaa ja opettaa. En näe itseäni rohkeana, mutta onhan se sitten varmaan rohkeaa lähteä. Tehdä tällaista. 

Ja osaapahan taas arvostaa omaa työtään siellä Suomessa entistä enemmän. (Minullahan on vakituinen työpaikka, josta olen nyt vain virkavapaalla). Ikävä suorastaan sinne. Ikävä sellaiseen, jossa tietää, mitä tekee, eikä tarvitse kaikkea kysyä. Voi vain tehdä. Että heippa vaan sinne Suomeen ja Helsinkiin, kyllä minä takaisin tulen! 

Ja en sano, ettenkö koskaan tulisi takaisin tännekin, vaikka pahimpina päivinä kiroan koko maan ja kielen ja uhoan, etten vilkaisekaan Norjaan päin enää koskaan. Tottakai minulla kielitaito karttuu ihan valtavasti, joten ensi kerralla maahan tulo olisi niin paljon helpompaa, kun olisi jo joku pohja. Paperisota puolittuu, tai ylikin, kun olen suurimman osan jo tehnyt valmiiksi. Ensi kerralla se ei olisi kuin tulla. Joten en tietenkään sano, ettei koskaan enää. Kyllä ehkä vielä joskus. 

Ja on tämä niin kaunis maa, etten pääse siitä mihinkään. Joka päivä, joka päivä, jaksan hämmästellä noita näkymiä, mitä näen, ihan vain perus työmatkallani. Onneksi on lenkkikengät ja mahdollisuus lähteä ulos, kiivetä ylös, katsella. Jos nyt paistaisi se aurinko edes joskus.

(Kuvia ei nyt ole, koska en ole pariin päivään ulos liikkunut, eikä tuolta sateelta mitään kuvia saisikaan. Ellette halua saada kuvia minusta yökkärissä. Niin arvelinkin.)