Perushommia

Eilen tuli tasan kuukausi siitä, kun aloitin työt täällä. Paljon suurempi aihe juhlaan kuin erään suurvaltion synttärit.

Huomaa kyllä noiden yövuorojen vaikutuksen. Nyt kuukauden sisään olen valvonut kahdeksan yötä, ja lähinnä muut vuorot olleet iltavuoroja tai sairaspäiviä ne pari, joten se tarkoittaa, että unirytmi on päin mäntyjä ja olen melko lailla kuukauden valvonut joko sinne aamukahdeksaan tai vähintään kahteen, kolmeen. Omissa töissä, kun osastolla olin, tein yleensä keskimäärin kolme yötä kolmeen viikkoon, joten nämä yövuoromäärät ovat kyllä tehokkaasti tehneet tehtäväänsä. Olen aika poikki ja romuna. Energiaa tehdä mitään ei juuri ole. Vaivoin pakotin itseni tänään lenkille, ensimmäisellä vapaalla kahden yövuoron putken jälkeen. Päätä särki ja olo oli tokkurainen, mutta ulos oli päästävä. Varsinkin, kun aurinko paistoi. Huomenna onkin sitten jo iltavuoro, joten kovin monesta vapaasta ei taaskaan ollut kyse.

Ensi maanantaina on taas pari yövuoroa edessä, loppuen keskiviikkoaamuna. Torstaina iltavuoro. Joten silloin ei yhtään vapaata. Itse asiassa nyt, kun huomenna perjantaina aloitan työputken, vietänkin seuraavan vapaan vasta ensi viikon lauantaina. 

Ihan sinänsä kiva, että noita töitä on, joten menee aikakin nopeammin. Se nyt sitten vain tarkoittaa myös sitä, etten täältä juuri kauemmaksi pääse. Jää suunnitellut reissut vähän tekemättä, kun esimerkiksi Lofooteille vaatisi sekä auton, että useamman päivän, jos täältä meinaisi päästä. Minulla ei nyt tällä hetkellä ole kumpaakaan. Voisin kyllä vaikka ensi viikon viikonloppuna hypätä paattiin ja käydä Hammerfestia vähän tutkimassa. Edes syömässä jossain. Juhlimassa ensimmäistä palkkapäivää, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla ensi viikon perjantaina, koska 15. päivä osuu viikonlopulle. Ka-ching.

Mutta töitähän tänne tultiin tekemään, ei lomailemaan. 

Ihan ite kokosin.

Töissä on mennyt ihan hyvin. On alkanut löytyä oma jalansija, ei ole enää niin pihalla, on löytynyt työkavereista ne, kenen kanssa osaa heittää läppää jopa vieraalla kielellä ja on rentoutuneempi olo. Yövuorot vietin filippiiniläisen kiroilumestarini kanssa, oli mukava taas jutella jonkun kanssa oikeasti. Elo kämppiksen kanssa on solahtanut sellaiseen omaan, mukavaan uomaansa. Yhteiselo on melko sujuvaa, tehdään melko tasapuolisesti sopimatta asioita. Jos jokin loppuu, on toinen ostanut sopimatta asiasta erikseen. Toinen ostanut sitten jotain toista. Paikat pysyy puhtaana ja ilman sopimista on omat hyllyt löytynyt jääkaapista. Jutellaan niitä näitä, eikä luikita toisiamme karkuun. 

Sitä yhtäkkiä huomaakin olevansa myös osa katukuvaa. Alkaa tuntea pikkukylän ominaisuudet. Ja koska pikkukylä ja kaikki tuntevat toisensa, pystyy jo ohikulkevia moikkailemaan, toki lähinnä, koska suurin osa heistä on ollut tähän mennessä työkavereita tai potilaiden omaisia. Kaupan henkilökunta alkaa olla tuttu ja tietää, minkälainen koira tuossa talossa asuu. Vaille kello neljä osaa jo odottaa Hurtigrutenin äänekkäitä torvia, jotka ilmoittavat lähestymisestä satamaan, joskin lähes joka kerta niitä edelleen säikähtää. Ikkunasta leijaileva kalanhaju on ikävän tuttu myös. 

Sinänsähän arjen eläminen täällä on ihan samanlaista kuin Suomessakin. Kulttuurina kuitenkin Norja on niin lähellä Suomea, samaa pohjoismaista kansaa ollaan. En osaa sanoa ihmisten suhteen mitään eroa, eikä norjalaisissa ole mitään erityispiirrettä. Etenkään siis tämän kylän norjalaisissa. Tiedä sitten muualla. Ne, mitä tiesin etukäteen, eli asioiden kalleus ja omituinen juusto, ne on tullut toki huomatuksi. En pääse kaupasta alle 30 euron kauppalaskua mukanani, en, vaikka yritän olla ostamatta mitään ylimääräistä. Joskin eilen ostin ylimääräistä ja toin mukanani pienen sipsipussin ja ison suklaalevyn. Ne nostatti loppusummaa suurin piirtein 10 eurolla.

Ruoka kiinnostaa aina. No, se, mitä olen norjalaisten ruokatavoista oppinut töissä, on se, että leipää syödään valtavasti. Potilaat ruokitaan leivällä joka käänteessä. Leipä on vaaleaa. Leivän päällä hilloa ja juustoa. Juusto on tosiaan omituista. Tyypillinen norjalainen juusto on brunost, mesjuusto, joka on heramaidosta valmistettua omituista, kovaa, ruskeaa ja makeaa juustoa. Tunnettua ilmeisesti myös Ruotsissa. Norjalainen juttu on myös rømmegrøt, hapankermamaisesta maitotuotteesta, vehnäjauhosta ja maidosta tehty puuro. Kerran ostin kaupasta. Oli sellainen valkea, limainen puuro. Ei mitään tekstuuria, joten hankala kuvailla miksikään tutuksi puuroksi, ei edes mannapuuroksi. Syödään ilmeisesti juhlapyhinä, sokerilla ja kanelilla kuorrutettuna. Ei maistunut minusta millekään. Puolukkahilloa, tyttebærsylte, laitetaan vähän joka ruoan höysteeksi. 

Muuta en olekaan sitten päässyt oikein toteamaan ruokakulttuurista. Itsehän ostan kaupasta itsellen niitä tuotteita, joita ostaisin kotonakin, toki muunnelluin versioin. Esimerkiksi rahkaa en välipaloiksi saa, koska sellaista tai sen kaltaista tuotetta ei tuosta kaupasta saa. Olen ostanut lihaa, koska täältä ei korvaavia tuotteita oikein saa. Tai mitä oikein, ei siis saa. Linssejä ja papuja kyllä, mutta ikävä on vähän jo suomalaisten ruokakauppojen härkis- ja nyhtishyllyjä, quorn-pakasteita tai tofunakkeja. Mutta muuten mennään omin tutuin jutuin. Aamuisin kaurapuuroa raejuustolla, jogurttia myslillä, makaronilaatikkoa lounaaksi. Kahvin juon pikaversiona, koska taloudesta ei löydy kahvinkeitintä ja inhoan tehdä kahvia pressopannulla, joka kyllä löytyisi. 

Mitäs muita havaintoja, jotka poikkeavat niin rakkaasta kotimaasta. Aina pitää verrata. No, tietenkin se suurin puutos keittiössä on astiankuivauskaappi. Emme ole nyt Suomessa. Sitä ei ole, tietenkään. Ei ole myöskään käsisuihkuja wc-tiloissa. Ei ole tässä asunnossa, ei ollut Tromssan hotellissa, ei ole työpaikalla. Ulko-ovet pitää muistaa lukita avaimella ulkopuolelta, kun jonnekin lähtee, ja sisälle tultaessa kääntää lukkoon takaisin, koska automaattisesti ei mene. Tämä toki piirre monessa muussakin maassa, kuten Jenkeissä tai Ruotsissa. 

Omituisia nää ulkomaat.

Kuvituksena maisemaa noin tunnin päästä kotiovelta. Kiipesin yksi päivä tohon lähikukkulalle katselemaan maisemia, syömään eväitä ja tekemään kivikasoja. Ja tähän onkin sitten hyvä tehdä yksi tunnustus. Tajusin vasta ehkä toissapäivänä, mitä vuono tarkoittaa. Olen täällä blogissakin suvereenisti valloitellut vuonoja ja kiipeillyt vuonoille ja vuonojen päälle ja mitä vielä. 

Niin, vuonohan tarkoittaa korkeiden jyrkänteiden ympäröimää lahtea, ei sitä vuorta/jyrkännettä, mihin kiipeilen. Ei vuonon päälle voi kiivetä. Ellei halua kastua.

Nolo hommeli hei. Tähän sellanen face palm. Jospa kukaan ei huomannut.