Tällaista tänään

Olen aina kamalan vainoharhainen ja epäluuloinen ja heti ajattelemassa asioista pahinta. Kuten nyt, kun en ole saanut muutamaan päivään mitään vastausta Norjan päästä. Kirjoitin perjantaina tulevalle työnantajafirmani yhteyshenkilölleni, jonka kanssa tähän asti olen kommunikoinut, että olen saanut laillistuksen ja lähetin heille heidän toivomistaan asiakirjoista viimeisen eli rikosrekisteriotteen, joka tuli postissa, ja vielä kertauksen vuoksi toiveeni työpaikkani suhteen (Pohjois-Norja, etenkin Tromssa, vanhainkoti, ajankohta kesä-elokuu). EIVÄT OLE VASTANNEET. 

Yleensä olen saanut vastauksen jopa tunnin sisään, kommunikointi on ollut häkellyttävän helppoa, mutta nyt totaalihiljaisuus. Ehkä he eivät haluakaan minua. Ja nyt pohtivat, kuinka ilmaisisivat sen minulle.

Tai yhteyshenkilölläni on loma. Tai flunssa. Tai joku muu järkevä syy. Tai kädet täynnä etsiessään töitä minulle. Toivottavasti joku noista.

Seuraavassa postauksessa käyn läpi laillistuksen hakemisen kaikki vaiheet, lupaan sen. 

Helsingissäkin on vihdoin talvi. Pakkasta kaikkea -10 ja -20 välillä. Nenää kipristää ja hengitys höyryää. Aurinko paistaa! Kaksi viikkoa minun talvilomaani, joka on yhtä aikaa Itä-Suomen hiihtolomaviikon kanssa. Lähden tätini ja kummityttöni kanssa Leville. En malta odottaa! En laskettele, enkä hiihdä tai oikeastaan mitään muutakaan talviurheilua harrasta, mutta ylipäänsä viikon loma ja maiseman vaihto tulee niin tarpeeseen. Se maaginen kaksi viikkoa lomaan on aiheuttanut sen, ettei töissä oikei malta jaksaa. Uupuu, ärsyyntyy, on rasittunut. Ei jaksaisi ohjata opiskelijoita, ei perehdyttää uusia työntekijöitä. Ei jaksaisi kuin hoitaa oman tonttinsa, mutta siihen ei oikein ole ollut rauhaa. Koko ajan joudut jollekin toiselle neuvomaan, miten teet tämän ja tuon. Mutta, opiskelijoita tulee, aina, ja rakastan ohjata, ei siinä, joskus sitä vain väsyy. Eikä haluaisi sitä väsymystään näyttää. Työtovereille uskaltaa ehkä tunteitaan ilmaista, mutta ei haluaisi romahtaa opiskelijan edessä. Joten naama hymyyn ja tekotsemppi päälle. 

Soitin tänään isälleni, sillä tuli aivan valtava ikävän aalto. Ikävä äitiä. Niin pohjaton, mahanpohjaa kaivertava, sielua polttava ikävä. Ja jos joku sen ikävän tietää, niin isäni. Alun itkujen jälkeen onneksi juttelimme iloisistakin aiheista. Pohti jo, mistä aikoo kysellä asuntoautoa kesäksi lainaan, tulevat kuulemma porukalla Norjaan. 

Kun nyt vain itse pääsisin sinne ensin.