Työ, minä, työminä

Rauha maassa, työtaistelu ohi. Neuvotteluissa siis ilmeisesti päädytty kaikkia osapuolia tyydyttävään lopputulokseen, hoitajat saa tehdä taas ylitöitä ja kenenkään henki ei ole vaarassa. Voidaan jatkaa elämää.

Kun kirjoitin eilen, etten ole kutsumusammatissani, ei se tosiaan tarkoita sitä, ettenkö työstäni tykkäisi. Senkin toki mainitsin. Sillä tykkään. Pidän kovinkin paljon työstäni. Hoidan täydellä sydämellä ja olen töissä nimenomaan vain potilaita varten. Potilaat menevät etusijalle ja teen kaikkeni tehdäkseni heidän olonsa hyväksi. Esimerkiksi olin eilen iltavuorossa vuodeosastollamme ja sain hoitaa taas niin täysillä. Hain heräämöstä, sekoitin antibioottia, avustin vessaan, käytin käytävällä kävelyllä, laitoin lääkkeitä nenämahaletkuun, tyhjensin pissapussia. Jututin, kuuntelin, hymyilin, tein sen kaiken aidosti. Näin, että potilaille tuli hyvä mieli. Tiedän olevani hyvä hoitaja. 

Samalla ohjasin opiskelijaani, jonka kanssa olemme viisi viikkoa yhdessä taivaltaneet. Minulle opiskelijat ovat kyllä työni suola. Tykkään ohjata, tykkään pitää huolta, tykkään opettaa. Ehkä omista opiskeluajoistani on tarpeeksi lyhyt aika, jotta muistaisin, miltä se tuntuu olla opiskelijana harjoittelussa, mutta ensisijaisesti pyrin ohjaamaan sillä mentaliteetilla, että siinä ohjattavani saattaa olla tulevaisuuden kollegani. Myönnän, että kun tiedän uuden opiskelijan aloittavan, saatan ajatella, että en nyt ehkä taas jaksaisi aloittaa alusta, mutta sitten, kun pääsen vauhtiin, en pysty itseäni hillitsemäänkään. Jos hoidan potilaita täydellä sydämellä, ohjaan myös opiskelijoita täydellä sydämellä.

Tästä pääsenkin siihen, että olipa mukavaa, kun aivan sattuman kautta eilen yhden potilaan sisko oli osastollamme käymässä veljeään katsomassa. Ja hän olikin tuttu! Hän oli minun entinen opiskelijani muutaman vuoden takaa. Ja hän muisti minut ja kiitti ja sanoi, että olin ohjaajana vailla vertaa ja hän pyrkii nyt valmistuttuaan ja työelämässä olevana ohjaamaan omia opiskelijoitaan samalla lailla kuin minä ohjasin häntä. En voi sanoin kuvailla, miten kivalta se tuntui kuulla. En halua mainetta ja mammonaa, mutta myönnän, että positiivinen palaute tuntuu sen verran hyvältä, että jaksaa taas seuraavanakin päivänä mennä töihin.

Blogin pointti oli (alunperin) hakemiseni ja toivottavasti päätymiseni Norjaan sairaanhoitajan hommiin. Kyllä minä siihenkin aiheeseen vielä pääsen, ei hätää. Tulen kertomaan, mistä ajatus lähti, miten lähdin asiaa eteenpäin viemään, ja kuinka Norjaan haetaan töihin ja mitä kaikkea pitää ottaa huomioon ja mitä kaikkea pitää tehdä. Voin luvata, se on aika paljon se, eikä pärjätä vain yhdellä tai kahdellakaan hakemuksella ja lomakkeella. Teen seikkaperäisen selostuksen joka vaiheesta. Toivottavasti ehkä joskus joku saa tästä vaikkapa apua omaan hakuprosessiinsa!

Toki toivon, että tämän kaiken lisäksi pääsen kertomaan sitten itse matkastakin, elämästä Norjassa ja etenkin sairaanhoitajan työstä siellä. Mutta kevät on vasta aluillaan, talvikin vielä täydessä käynnissä, joten aikaa tässä on vielä. Sitä odotellessa keretään jutella monesta muustakin jutusta. En malta odottaa.