ei enää laumassa
Heippa!
Vuodenaikaan erittäin sopiva kuva 😉
Olen nyt jo jonkun aikaa totutellut elämään entisenä vanhoillislestadiolaisena. Haluaisin tässä blogissa kirjoitella ajatuksia, joita irtautumisen myötä on noussut mieleen – en mitenkään siksi, että haluaisin leimata yhteisöä tai syyttää sitä jostain. Vanhoillislestadiolaisuus on antanut elämääni paljon hyvää, mutta myös ahdistavia asioita. Tuntuu vain tärkeältä kirjoittaa. Ja vielä tärkeämmältä tuntuu kirjoittaa omalla nimelläni, omilla kasvoillani, ei paeta anonyymiyteen. Kasvoillani siksi, että minä seison ajatusteni takana ja ajattelen, että minulla on oikeus myös puhua niistä. Sen sijaan minulla ei ole oikeutta kirjoittaa valheellista tietoa entisestä yhteisöstäni, vaan kaikki se mitä täällä kirjoitan, ovat minun kokemuksiani. Jokainen kokee asiat eri tavalla ja siksi en voi väittää, että vanhoillislestadiolaisuus olisi kaikkia ahdistava uskonto. Tai että se olisi huono yhteisö. Tai että siellä alistettaisiin naisia.
Välillä tuntuu siltä, etten kuulu enkä sovi oikein mihinkään. En enää sovi vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, mutta en oikeastaan siihen ympäröivään maailmaankaan, johon en ole pienestä pitäen kasvanut. En osaa vielä tämän maailman normeja ja käytäntöjä. Yliopisto-opiskelijana sitä jää jotenkin tyhjän päälle: ei haluaisi mennä seuroihin, mutta ei haluaisi myöskään juhlia koulukavereiden kanssa iltaisin. Haluaisi vain elää samanlaista elämää kuin ennenkin. Erona vanhaan tietysti se, ettei tarvitse enää miettiä, saako jotain tehdä.
Minä olen opetellut meikkaamaan, sillä nyt minulla on lupa siihen. Kun ensimmäistä kertaa ostin ripsivärin ja huulipunan, oli kevyt olo, vähän jännittynytkin. Meikkaaminen ei tee minusta pinnallista, sillä minä en meikkaa siksi että kelpaisin maailmalle. Meikkaan siksi, että haluan itse määrätä omasta ulkonäöstäni, en halua että joku tulee sanomaan minulle, että punaiset huulet tai mustat ripset tekisivät minusta jotenkin kelvottoman.
En oikeastaan koskaan ole vanhoillislestadiolaisenakaan ymmärtänyt, miksi tyttöjen ja naisten ulkonäköön puututaan ja miksi sitä kontrolloidaan. Tavallaan vanhoillislestadiolainen ajatus kaunistautumisen välttämisestä on kaunis: Jumala on luonut jokaisen omaksi kuvakseen, juuri täydelliseksi. Sitä kuvaa ei tarvitse ihmisen sitten itse parannella.
Toisaalta minä ajattelen niin, että Jumalalle tuskin on väliä sillä, onko tyttö tai nainen laittanut ripsiinsä väriä vai ei. Eivätköhän ne tärkeämmät asiat nouse ihmisestä jostain muusta kuin ulkonäöstä.
Olen miettinyt sitä, miten helppoa on ilmoittaa, ettei enää kuulu laumaan. Lakkaa kyntensä vain punaiseksi ja vetää silmiin rajaukset. Jumalan valtakunnan raja kulkee toisinaan siinä, että toinen ei halua kaunistaa itseään ja toinen haluaa värjätä hiuksensa oransseiksi.
Olen ajatellut paljon sitä, mitä kaikkea hyvää olen elämääni vanhoillislestadiolaisuudesta saanut. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut elämässäni vain yksi poikaystävä, joka tulevaisuudessa on minun aviopuolisoni. Vanhoillislestadiolainen opetus siitä, että Jumala antaa sopivan kumppanin silloin kun siihen on sopiva aika, on ihana! :) On turvallista luottaa siihen, että Jumala antaa sopivan kumppanin. Siihen luotan edelleen.
Toki minä rakastuin väärään ihmiseen. Sillä tavalla väärään, ettei hän ollut lestadiolainen. Rakkaus ei ollut oikein, mutta omia tunteita ei voi sammuttaa. Minusta rakkaus, joka tekee ihmisen onnelliseksi, ei koskaan voi olla väärää. Rakkaus, joka tekee ihmisen onnettomaksi tai tyytymättömäksi, ei taida olla sitä aitoa rakkautta. Toisaalta kukaan ei pitänyt minua ”epäuskovaisena” vaikka seurustelinkin ihmisen kanssa, jolla ei ollut samaa uskontoa kuin minulla. Minua pidettiin epäuskovaisena vasta sitten, kun itse sanoin, etten halua olla vanhoillislestadiolainen ja etten enää ajattele asioista tavalla, jolla lestadiolaiset ajattelevat.
Olen kiitollinen siitä, että olen saanut rauhassa pohtia asioita ja ajatella. En ole kokenut mitään ”hoitokokouksia” ja pelotteluja helvetillä. Sen sijaan olen kokenut, että minua arvostetaan ja rakastetaan yhä. Toki alussa läheiset ihmiset antoivat minulle neuvoja, puhuivat siitä että menetän uskoni. Se tuntui ahdistavalta kun en oikein uskaltanut sanoa mitä itse ajattelin, mutta ymmärrän miksi minulle niin puhuttiin. Läheiseni ovat puhuneet asioista, jotka ovat kokeneet oikeiksi. En ole vihainen siitä, sillä tiedän että niiden sanojen takana on ollut paljon välittämistä. ”Saarnaaminen” ja neuvominen eivät kuitenkaan auta sitä, joka ei koe enää lestadiolaisuutta oikeaksi. Silloin tärkeintä on seistä rinnalla.
Minua ei ole hylätty. Eikä hylkääminen edes ole millään tavalla sidoksissa vl-opetuksiin. En ole koskaan kuullut seurapuheissa, että uskonsa kieltänyttä pitäisi vältellä tai katkaista häneen välit. Sen sijaan on kehotettu rakastamaan entistä enemmän. Joskus kuulee surullisia kertomuksia siitä, miten vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä lähteneitä kohdellaan. Hengellinen väkivalta ja pelottelu eivät koskaan ole oikein, mutta ehkä niissä ikävissä tapauksissa on kyse ihmisen taitamattomuudesta. Ettei osata kohdata eri tavalla ajattelevia.
Olen saanut ehjän perheen. Pienenä minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä äidin ja isän eroavan, eikä ole tarvinnut pelätä humalassa olevia vanhempia. Alkoholia ei ole koskaan kotona käytetty ja siitä olen hirvittävän kiitollinen. Nytkään minulla ei ole mitään tarvetta viettää viikonloppuja baareissa, ne eivät ole vain minun paikkojani. En osaa juoda enkä koskaan sitä halua opetellakaan. En tarvitse alkoholia.
Jos en koskaan olisi ollut vanhoillislestadiolainen, tuskin osaisin arvostaa klassista musiikkia. Kuuntelen edelleen klassista ja virret ovat edelleen ihania, mutta sen lisäksi kuuntelen myös muuta musiikkia laidasta laitaan. En pidä kappaleista, joissa sanat ovat rumia tai ihannoivat huonoja asioita, mutta en ajattele että rytmi tekisi musiikista huonoa ja syntistä. Olen löytänyt paljon kauniita biisejä, ihastellut sitä miten kauniita asioita ihmiset osaavat sanoin ilmaista. Saan musiikista voimaa ja energiaa, iloa. En ole pitkään aikaan kuunnellut siioninlauluja, sillä ne linkittyvät mielessäni vielä tilanteisiin, joissa olen paininut uskomisen kanssa ja ollut epävarma.
Ehkä yhden vienon pyynnön haluaisin sanoa vanhoillislestadiolaisille. Antakaa lastenne olla ystäviä myös ei-lestadiolaisten kanssa, olkaa tekin ystäviä myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin te. Minun mielestäni ystävyyssuhteita ei tarvitse rakentaa vain oman valtakunnan sisäpuolelle. Älkää rakentako raja-aitoja, välittäkää myös liikkeen ulkopuolella olevista.
Kun liikeen ulkopuolinen ilmaisee huolensa esimerkiksi äidin jaksamisesta, ei se ole pilkkaa tai vainoa. Se on huolta. Jokaisella on oikeus määrätä kehostaan, mutta on myös oikeus tehdä sillä tavalla kuin omatunto sanoo. Uskoa ei kuitenkaan koskaan saisi käyttää painostuksen keinona eikä intiimit asiat, kuten lapsien syntyminen kuulu kenellekään muille kuin aviopuolisoille. Kenelläkään muulla ei ole oikeus puuttua siihen, kuinka paljon perheeseen syntyy lapsia ja kuinka tiheään. Jokaisella on oikeus tehdä itse ratkaisu perheen perustamisen suhteen.
Kun mediassa uutisoidaan hyväksikäyttötapauksista tai ehkäisykiellosta, ei sekään ole pilkkaa tai vainoa. Se on huolta.
Kun yliopistoissa tehdään tutkimusta lestadiolaisuudesta, ei se ole pilkkaa tai vainoa.
Kun joku kertoo huonoista kokemuksistaan yhteisössä, ei se ole katkeruutta.
Kun joku kritisoi liikkeen opetuksia, ei sekään ole katkeruutta.
En enää miellä itseäni vanhoillislestadiolaiseksi, mutta uskon Jumalan ja se antaa elämääni paljon valoa. En ole vanhoillislestadiolainen siksi, etten yksinkertaisesti usko niihin kulttuurisiin juttuihin, joita lestadiolaisuudessa pidetään yllä. En usko siihen, että musiikki, tanssiminen, meikkaaminen, elokuvat ym olisivat väärin. En usko siihen, että omaa järkeä ei saisi käyttää tai että omaan lapsilukuun ei saisi vaikuttaa. En usko siihen, että Jumala jättää miljardeja ihmisiä taivaan ulkopuolelle.
Jokaisella on kuitenkin oikeus uskoa siihen, minkä kokee hyväksi ja oikeaksi. Lestadiolaisilla on oikeus uskoa siihen, että vain lestadiolaiset pääsevät taivaaseen tai siihen, että Jumalan luomistyöhön ei ihminen saa puuttua. Minulla on oikeus uskoa toisin. Kaikkien ei tarvitse uskoa samalla tavalla, mutta kunnioittaa täytyy jokaista.
Tulipa tästä pitkä… :D Laittakaapa kommentteja jos heräsi ajatuksia! Ja minullekin voi laittaa suoraan sähköpostia, jos haluaa jostain asioista keskustella: reetusca@hotmail.com ( anteeksi tuo kamala sähköpostiosoite, se oli joskus 10 vuotiaana niin cool :D ) Olisi mukavaa jakaa ajatuksia ja kokemuksia, mutta muistetaan keskustella hyvässä hengessä :)