kun ikävöi

Heippa! 

Taas on yksi viikonloppu takana. Istun kyyneleet poskilla junassa ja mietin, miten ihanaa sitten tulevaisuudessa on, kun ei tarvitse enää lähteä. Kun ei enää joudu rutistamaan juna-asemalla lujasti toista ja sanoa heippa sitten, nähdään parin viikon päästä, soita sitten kun oot kotona, olet rakas, tulee niin ikävä.

Miten hyvä on sitten tulevaisuudessa, kun ei enää tarvitse mennä yksin nukkumaan. Kun toinen on sitten aina siinä, muistaa tarjota kainalopaikkaa ja keittää kahvin aamulla valmiiksi. 

 Se toinen on aina ajatuksissa. Aamulla ensimmäisenä sitä tarkistaa, että onko toinen ehtinyt jo toivottaa huomenet. Sitä laittaa watsapissa monta sydäntä, kirjoittaa että hyvää työpäivää, olet rakas. Kiirehtii kouluun, ajattelee luennolla että onkohan toinen jo päässyt töistä, tuntee perhosia vatsassa kun se lähettää viestin että on ikävä. Miettii, miten ihanaa kun kotona olisi hän, jota halata. Iltaisin on skype auki, puhutaan päivästä ja hymyillään. Joskus itkettää, varsinkin silloin kun kaikki väsyttää ja on kurjaa olla niin kaukana. Sitten sanotaan hyvää yötä, nuku hyvin, kauniita unia, rakastan sinua. 

 

  Ikävä on yksi niistä tunteista, josta saisi oikeasti olla kiitollinen. Kertoohan se, että elämässä on jotain niin tärkeää, että sen puuttuessa tai ollessa poissa, tulee tilalle kaipuu. 

 En tiedä onko olemassa rakkautta ilman ikävää ja ilman tunnetta siitä, että yksin ei ole kokonainen.

 Minä kiinnyn helposti ja ikävöin kaikkea sitä johon kiintyy. Kun pikkusiskot kesällä lähtivät minun luotani takaisin kotiin, oma koti tuntui niin tyhjältä. Silloin oli ihan hirveä ikävä, olisi halunnut pitää siskot kauemmin. Olisi halunnut, että se ilo ja nauru olisivat kaikuneet seinästä seinään pidemmän aikaa. 

 

 Joskus tulee ikävä sitä yhteisöä, jossa on ennen kokenut itsensä onnelliseksi. Kaipaa sitä, että elämällä on rytmi ja keskiviikkoisin aina jotain ihmisiä, joita nähdä. Kävin yksi ilta seuroissa pitkästä aikaa, kuulostelin miltä tuntuu istua siellä. Muiden joukossa, tuntisiko sitä itsensä niin erilaiseksi. Kaveri vieressä laittoi virsikirjaa lähemmäs, minä tapailin tuttuja sävelmiä. Mietin sanoja, elämää, tulevaa. En osaa sanoa, miksi sitä yhteisön opetusta ei tunne omakseen, vaikka joskus niin kovasti toivoisi. Olisi helppoa ettei koskaan olisi lähtenyt, että olisi jäänyt ja kieltänyt järkeä toimimasta. Mutta kun ei haluaisi valehdella itselleen ja muille. En tiedä onko tämä joku ohimenevä vaihe, mutta minä olen onnellinen näin. En osaa sanoa, palaanko joskus takaisin, ken tietää, mutta toivoisin, että tunne vapaudesta jäisi. 

Joskus sitä kaipaa niitä ihmisiä. Vaikka tietää, että on joukkoon aina tervetullut, ei sitä kuitenkaan osaa tai uskalla kantaa tarjotintaan samaan pöytään ja kysyä, mitä kuuluu. Sitä vain pelkää, että se toinen huomaa vain sen, mikä erottaa meitä.