Varten taivasta luotu

Elmerin hautajaispäivänä alkava syksy vaihtui hetkeksi auringonpaisteeseen ja taivaan sineen. Ristiriitaa, eihän surullisena päivänä saa paistaa aurinko, vaan silloin taivaan pitäisi levätä matalana, kuin peittona mustiin pukeutuneiden yllä. Toisaalta auringossa on toivoa, se tulee takaisin vaikka luuli sen jo menneen, sulattaa ja lämmittää. Tuo valon takaisin.

Suurista tunteista, sellaisista, jotka järisyttävät itsestä jotain olellista, on vaikea kirjoittaa. En osaa kirjoittaa surusta, siitä missä kohdassa se kehossa tuntuu ja miten joskus aivan yllättäen kyyneleet tulevat silmiin ja sumentavat. En osaa kirjoittaa surusta, joka ei ole niin suuri ja raskas, ettei se koskaan väistyisi, mutta joka on täynnä kaipausta ja lämpöä.

 

Eräänä iltana, kun menin sanomaan pikkusiskoille hyvää yötä, Aapu istui sängyllään ja hymyili silmät säkenöiden. 
 ​” Arvaa mitä Reetta, mä näin enkelin. Mä katsahdin taivaalle ja siellä oli sellainen kultainen piste ja sitten kun katsoin pois niin se ei ollut enään siellä. Se oli enkeli, Elmeri!!!

Koskaan aikaisemmin ei ole ollut niin helppo uskoa enkeleihin kuin nyt. Muistan, miten ajatus suojelusenkeleistä lohdutti pienenä – ja lohduttaa edelleen. Pienenä luotti oman suojelusenkelinsä olemassaoloon niin vahvasti, etten muista, että olisin pelännyt mitään oikein kovasti. Sitä luotti niin lujasti siihen, ettei auto aja suojatiellä päälle, sillä enkeli ehtisi kyllä työntää minut auton alta pois.

 

Hautajaispäivänä isä sanoi, että vaikka enkelit veivät meiltä Elmerin pois, ne toivat meille jotain tilalle. Että meidän ympärillä on paljon enkeleitä, ihmisiä jotka tulevat eivätkä pelkää surutaloa, tuovat mustikoita ja tarjoavat apua. Jotkut käyvät pistäytymässä pikaisesti, toiset jäävät pidemmäksi aikaa. Tuodaan kukkia ja kortteja, joissa lukee kauniita sanoja, halataan lämpimästi. Otan osaa. Ollaan mukana, välitetään. Jotkut eivät tiedä mitä sanoa, mutta aina ei tarvita sanoja.

 

Elmerin arkku oli niin pieni. Suuren kenkälaatikon kokoinen, pienen ihmisen arkku. Saimme käydä vielä hyvästelemässä pienen, avata arkun ja silittää pikkuveljen kylmää poskea. Oli aivan hiljaista, kuului vain niiskutuksia ja ilmassa satoi kyyneleitä. Ei Elmeri ollut enää siinä, arkussa oli vain kuori. Villatakkiin puettu pieni vauva, jonka kainalossa oli äidin kutoma nalle, päällä äidin neuloma peitto. Niin pieni ihminen, rakas ihminen.

Saatoimme Elmerin arkun kirkkoon ja se surutie tuntui pisimmältä ja raskaimmalta tieltä ikinä. Oli vaikeaa ymmärtää se, että siinä vieressä kulki meidän pieni enkeliveli.

Arkku kannettiin kirkon eteen, se hädin tuskin näkyi penkkiriveistä. Olen kiitollinen siitä, että vaikka Elmerin elämä oli vain parin tunnin mittainen, oli Elmerillä suuri joukko saattajia. Pienen ihmisen elämä ei todellakaan ollut merkityksetön.

Hautajaiset olivat kauniit. Oli ihmeellistä, miten sitä pystyikin laulamaan, vaikka koko ajan itketti.

” Auta meitä surun tiellä
​taivaan isään luottamaan,
​luovuttamaan Jumalalle,
​rakkaimpamme kokonaan.
Kiitos, että muistoissamme,
​lähellämme, matkallamme
​yhä lapsensilmin hän
​lahjana on elämän.”

 

Isä kantoi pienen arkun hautaan, Elmeri pääsi nukkumaan papan kainaloon. Takanamme kulki surusaatto, oli ihanaa huomata, miten jotkut olivat tulleet kaukaa, ihan vain Elmerin takia. Pienen kummun päälle asettelimme punaiset ruusut ja kukat.

 

Eräs kaverini kysyi, selviääkö tällaisesta ikinä. Sanoin, etten tiedä, mutta uskon niin. Elämä on kuitenkin luopumista, sillä me emme omista täällä mitään. Jonain päivänä joudumme hyvästelemään rakkaamme, mutta sellaiseksi elämä on määrätty. Sillä on alku ja loppu, jonkun elämä on muutaman askeleen mittainen, joku taas saa pitää sylissään vielä lapsenlapsenlasta. Kaikki ei mene aina omien suunnitelmien mukaan, mutta luulen, että sekin on elämän yksi tarkoitus.

Joskus suru hyökyy aaltoina yli, joskus se on pieni puristus rinnassa. Elämä kuitenkin jatkuu ja niin sen pitää jatkua. Ikävä ei varmaan koskaan lopu, mutta ei sen tarvitsekaan. Minä olen kiitollinen meidän pienestä enkeliveljestä ja niistä hetkistä, jolloin hän oli meidän luona. Meidän täytyy vain päästää irti, luottaa enkeleihin.