syöpäkasvaimesta

Heippa!

Viikko ennen häitä, perjantaina, sain Tampereen sairaalasta puhelun. Olin juuri menossa tenttiin ja puhelimessa minulle sanottiin, että eksostoosi, joka minulla möllöttää lantiossa, on muuttunut pahalaatuiseksi, että se on syöpäkasvain. Ajattelin ensin, että olin kuullut väärin, sillä eihän  minulla voi olla syöpä! Minulla on perinnöllinen luusairaus, jonka vuoksi olen käynyt useita kertoja leikkauksissa. Se sairaus puskee minulle luuta vääriin paikkoihin ja niitä luumuhkuroita, eksostooseja, ollaan poistettu leikkauksella. Sairaus ei ole vaarallinen eikä siihen kuole. Se, että eksostoosit muuttuvat pahanlaatuisiksi, on harvinaista, eikä lainkaan todennäköistä. Nauroin kaverilleni, että tässä ei ilmeisesti nyt piitata todennäköisyyksistä. Nauroin, ettei minullakaan voisi olla niin huono tuuri; en minä voi kuolla, minähän olen kohta menossa naimisiin!

Viikonloppu meni sitten aika pelonsekaisissa ajatuksissa. Sana ”syöpäkasvain” oli minulle lähes kuolemantuomio, vaikka hoinkin itselleni, että tässä ei voi olla kyse mistään vakavasta, ei minulla ole syöpä. Soitin heti maanantaina uudestaan sairaalaan ja sanoin, että säikähdin aika paljon sitä syöpäsanaa. Lääkäri lohdutti ja sanoi, ettei kyse ole mistään vakavasta. Vaikka minussa on syöpäkasvain, se ei tarkoita sitä, että kuolisin tai joutuisin sädehoitoon. Kasvain täytyy vain leikata pois ja sen jälkeen seurataan, uusiutuuko se. ”Et sinä tähän kuole” lääkäri sanoi ja pahoitteli sitä, että asia oli ilmoitettu minulle sillä tavalla.

Häiden jälkeen lähdimme mieheni kanssa Tampereen sairaalaan alustavalle käynnille. Siellä selvitettiin leikkauksen riskit  ja puhuttiin edessä olevasta operaatiosta. Diagnoosina on gradus 1 kondrosarkooma, mikä tarkoittaa sitä, että kyseessä on ”kiltisti” käyttäytyvä kasvain. On todella harvinaista, että kasvain lähettäisi mitään etäpesäkkeitä. Vaarallisen siitä olisi tehnyt se, että kasvain olisi saanut rauhassa kasvaa, tai että se uusiutuu.

Leikkaus on 17.10 eli siihen on vielä noin 10 päivää. Halusin leikkauksen mahdollisimman pian. Onneksi häät ja häämatka ovat pitäneet ajatukset leikkauksesta pois. Olen keskittynyt pelkäämiseen sijaan siihen ihanaan, mitä elämä on minulle viimeaikoina tarjonnut. 

Olen ollut sairaalassa monta kertaa, joten itse leikkaus ei pelota. Luotan siihen, että lääkärit kyllä osaavat hommansa ja että tällainen operaatio on heille ihan rutiinia. Uusi arpi ei paljoakaan haittaa, minun kehoni on jo niin täynnä arpia, että kyllä sinne yksi uusi arpi mahtuu 😀 Kipu on kipua, ja sen kyllä kestää. Kaikkein vaikeinta on jaksaa oma avuttomuus ja se, ettei pääse liikkumaan. 

Joskus myös tuntuu, ettei omasta sairaudesta saa valittaa, sillä jollain on asiat paljon huonommin. Pitää olla aina kamalan vahva ja positiivinen, vaikka aina ei ole ollut helppoa jaksaa sitä, että oma keho on täynnä arpia. Pään sisällä sitä käy kamppailua siitä, että toisaalta saa olla myös vihainen sairaudelle, mutta toisaalta pitäisi olla kiitollinen siitä, että on saanut kumppaniksi sairauden, joka on kaikesta huolimatta helposti hoidettavissa, eikä vaikuta elämään juurikaan. Minun sairauteni ei estä minua liikkumasta tai hankkimasta tulevaisuudessa lapsia. Se ei tapa minua.

Sanoin miehelle, ettei meillä voi olla niin huono tuuri, että meidän avioliitto alkaa syöpädiagnoosilla. Joskus sitä toivoisi, että elämässä olisi pikkuisen seesteisempi vaihe, sillä viime vuosina on tapahtunut niin paljon. Etenkin kuluva vuosi on ollut meidän perheelle rankka kun saimme pienen enkeliveljen. 

Mutta elämässä mikään ei ole itsestään selvää. On vaan elettävä sitä, vaikka se toisi eteen mitä tahansa. Täytyy vain luottaa siihen, että kyllä meistä huolta pidetään, tavalla tai toisella :)