suurien myllerrysten vuosi

Heippa!

Aina vuoden vaihtumisen kynnyksellä sitä lähettää pienen toiveen, että seuraava vuosi olisi edellistä helpompi ja onnellisempi. Sitä laittaa kädet ristiin ja pyytää, että jos seuraavasta vuodesta ei voi tulla helppoa, niin ainakin annettaisiin kärsivällisyyttä ja voimaa selvitä elämän mukanaan tuomista karikoista.

Vuosi 2016 on ollut suurien tunteiden, myllerrysten, surun ja onnen vuosi. 365 päivään mahtuu niin paljon!

Alkuvuoden kuljin sumussa, olin kamalan väsynyt ja koulupäivät olivat pitkiä. Kirjoitin kandia, stressasin koko maailman puolesta ja kumosin naamaan vitamiineja ja litroittain kahvia. Elin jonkun aikaa kaloreita laskien ja halusin pudottaa painoa, mutta onneksi olin liian mukavuudenhaluinen. Itseään ei kannattaisi muuttaa ulkonäöllisistä syistä, vaan siksi, että keho voisi paremmin. Alkuvuodesta vihasin sydämeni kyllyydestä lapin pakkasia ja sitä, että joka ikinen naamakarva jäätyi yliopistolle pyöräilessä. Tutustuin uusiin ihmisiin, otin etäisyyttä vanhoihin ja vietin monta mukavaa iltaa dokkareita katsellen ja syvällisiä puhuen. Pohdin paljon maailmaa ja peilasin itseäni suhteessa entiseen. Lestadiolaisjuuret ahdistivat ja ajattelin, etten koskaan pääse yli siitä syyllisyydestä.

 

Alkuvuodesta äiti kertoi, että saan pikkusiskon tai veljen, itkin ilosta. Noin kuukausi myöhemmin itkin, kun äiti kertoi, ettei vauvalla ole kaikki hyvin vaan ennusteet ovat huonot. Pienelle ei annettu oikeastaan minkäänlaista toivoa, mutta minä rukoilin, että tapahtuisi ihme.

Kevään ehtiessä pidemmälle sain palautettua kandin ja kesätyöpaikka varmistui. Pääsin kesäksi töihin tuttuun työpaikkaan. Kesä meni töitä tehden ja opiskellen. Raahasin patjan parvekkeelle ja nautin kesäöistä, nukahdin kaupungin hiljaiseen hurinaan. Hankimme ystävän kanssa mato-onget, etsimme Rollon parasta matopaikkaa ja istuttiin ongella. Välillä istuimme sillan alla turvassa raemyrskyltä, kesä oli kaikessa vaihtelevaisuudessaan niin kaunis.

Elokuun alussa saimme vieraita taivaasta. Maailma pysähtyi hetkeksi, kun sain pienen pikkuveljen syliini. Silitimme pehmeää poskea ja kuiskasimme, että kaikki on hyvin. Olimme Elmerin luona kuin lyhyt elämä hiipui, pienen voimat vähitellen loppuivat. Ymmärsin, ettei kuolemassa ole mitään pelättävää ja olimme onnellisia siitä, että Elmeri sai viettää lyhyen elämänsä rakastavien ihmisten sylissä. Elmerin ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin. Kun tulimme sairaalasta kotiin, soitin kihlatulle. En saanut sanottua muuta kuin että Elmeri on kuollut, muuten vain itkin. Puhelimen toisesta päästä kuului nyyhkytystä. Seuraavina päivinä koti oli täynnä kukkia ja meidän silmät itkusta punaiset. Pienin pikkusiskoista sanoi, että oli nähnyt enkelin.

Elmeri hautajaispäivä oli ristiriitaisen kaunis. Meillä oli mustat puvut ja kappelissa pienen pieni arkku. Saimme käydä hyvästelemässä Elmerin viimeisen kerran. Siinä oli vain kuori, oli helppo uskoa siihen, että kuolema ei ole ikuinen. Elmeriä saattamassa oli suuri joukko. Hautaan heitettiin multaa, siellä oli valkoinen risti.

Olen aina pelännyt menettämistä. Sitä, että menetän jonkun tärkeän. Suru on raskas kantaa, se saa joskus selän kumaraan. Sitä ei kuitenkaan tarvitse kantaa yksin, toiselle voi antaa hiukan omasta kuormastaan. Olin kiitollinen rakkaasta kumppanista, jonka olkapäähän sai itkeä ja joka jaksoi ottaa lähelle silloin kun suru oli suuri. Ikävä ei koskaan kuole, se muuttaa muotoaan syvästä surusta kaipaukseen.

Elokuun lopussa söimme työpaikalla läksiäiskakkua. Minulle sanottiin hienoja asioita, jotka muistan varmasti ikuisesti. Pakkasin muuttokuorman peräkärryyn. Meillä oli kihlatun kanssa nyt yhteinen koti, eikä enää tarvinnut elää erossa. Pari päivää myöhemmin solmimme avioliiton maistraatissa. Halusimme avioliitolle siunauksen kirkossa ja häät oli päätetty viettää syyskuun lopulla.

Viikko ennen häitä sain sairaalasta puhelun. Minulle kerrottiin, että minulla oli syöpäkasvain. Ajattelin, ettei kenenkään tarvitsisi kuulla sellaista juuri ennen häitä. Minulla on syöpä, vaikka sen todennäköisyys olisi pitänyt olla hirvittävän pieni. Ei minua oikeastaan pelottanut itseni vuoksi vaan läheisten vuoksi. Mietin, miten he jaksaisivat jos kaikki ei päättyisikään hyvin.

Noin kuukausi myöhemmin seisoin saman kirkon alttarilla, jossa Elmerin hautajaiset olivat järjestetty. Kuuntelin kanttorin soittamaa Viva la Vidan viimeisiä tahteja ja puristin aviomieheni kättä. Pappi puhui rakkaudesta, rakas ystävä luki sanoja siitä, että jos ihmiseltä puuttuisi rakkaus, ei hän mitään olisi. Kaksi pikkusiskoa ja äiti lauloivat, minä kuuntelin heitä kyynelsilmin.

Häitä juhlimme Maikkulan Kartanossa, joka oli täydellinen paikka häille. Päivä oli täydellinen, ihana, tunteellinen ja täynnä rakkautta, iloisia ilmeitä ja onnea. Kirjoitetut sanat eivät tee hääpäivälle oikeutta, sillä en ikinä löydä sanoja, jolla naimisiinmenoa voisi kuvata.

Häiden jälkeen lähdimme Tampereelle kontrollikäynnille. Mieheni kysyi lääkäriltä monta kertaa, onko tuleva leikkaus vaarallinen. Lääkäri lohdutti, että kyseessä on 1. asteen syöpäkasvain, missä ennusteet ovat todella hyvät. Ainakin avioliiton alku oli juuri sitä vastoinkäymisissä rinnalla seisomista, vaikka olisihan sitä toivonut hiukan lempeämpää alkua :)

Kasvain leikattiin lokakuussa ja olin pitkän viikon sairaalassa. Muistin taas miltä kipu tuntuu. Oli henkisesti rankkaa maata monta päivää täysin sänkypotilaana kun jokainen liike sattui. Sitä todellakin arvostaa terveyttä sen jälkeen, kun on ollut muiden hoidettavana! Sängyssä makaamisen jälkeen se, että pystyi yhtenä päivänä itse jo kääntymään kyljelleen ja pääsi ylös istumaan, tuntui lottovoitolta. Käveleminen sattui ja sai lihakset tärisemään, mutta päätin, etten anna periksi. Kun pääsin viiden vuodepotilaspäivän jälkeen itse kävelemään suihkuun asti, melkein itkin ilosta. Kun jaksoin kävellä kävelykeppien kanssa osaston käytävän puoleen väliin, tuntui se maratoonilta.

Leikkauksesta toipuminen oli yllättävän nopeaa, vaikka se tuntuikin itselle hitaalta. Pistin vatsaan kuukauden napapiikkejä ja olin iloinen kun pääsin kahden viikon jälkeen eroon dreenipussista. Pikkuhiljaa kipulääkkeitä ei enää tarvinnut ja kävelymatkat pitenivät.

Muutama päivä ennen jouluaattoa sain puhelun ja minulle kerrottiin, että olin saanut työpaikan! Vaikka syksyllä stressasin kamalasti, miten uusi elämä uudella paikkakunnalla muotoutuu, on kaikki järjestynyt juuri ajallaan. Tuntuu hienolta, että vaikka muutama kuukausi takaperin makasin sairaalasängyssä, olen nyt tässä.

Vuosi 2016, kiitos että olit ja opetit.