kasvutarina

Heippa!

Olin viittä vaille valmis sinkoamaan tämän blogin bittiavaruuteen, mutta päädyin sitten piilottamaan vanhat postaukset. Tuntuu vähän oudolta kirjoittaa samaa blogia, kun ihminen täällä ruudun takana on muuttunut ihan hurjasti vuosien aikana. En ole enää se yliopistoa aloitteleva arka tyttö, joka kirjoitteli ensimmäisiä postauksia lähes neljä vuotta sitten.

Neljässä vuodessa elämä on muuttunut. Olen saanut ihanan puolison, muuttanut ja lähtenyt pois vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä. Naimisiin meno ja yhteisöstä eroaminen ovat kumpikin asioita, joita en olisi neljä vuotta sitten edes kuvitella tulevaisuudessa tapahtuviksi.

Neljä vuotta sitten, yliopisto-opintojen aloittamisen kynnyksellä pelkäsin, etten löytäisi omaa paikkaa maailmasta. Maailma on katsos niin suuri, että oman paikan löytäminen on ollut vaikeaa. On pitänyt pohtia hirveästi omaa olemista ja elämistä ja ajatuksia, niitä on pitänyt asettaa muiden kirjoittamiin raameihin ja todeta, etteivät ne mahdu siihen vaikka kuinka yrittää runnoa ja sulloa.

Minä elin yli 20 vuotta tavallista lestadiolaisen elämää. Elämää rytmittivät seurat ja iltakylät, rauhanyhdistyksen keittiövuorot ja säestysvastuut. Ensin oli yksinäisyys, sitten pikkuhiljaa alkoi löytyä ihmisiä, joiden kanssa viihtyi. Yläasteikäisenä menin perjantaisin Raamattuluokkaan, ysiluokan jälkeen menin opistoon. Oli kausia, jolloin poistin kaiken ”huonon” musiikin mp3-soittimelta, meni muutama päivä ja latasin musiikin soittimeen uudelleen. Musiikki kiehtoi, enkä aina edes ymmärtänyt, mikä siinä oli niin pahaa. Kuuntelin Tauskia ja Discoa ja Westlifeä, sillä listahittien lataaminen olisi tuntunut liian ”syntiseltä”. 

Elin taivasta varten ja uskoin sydämestäni siihen sanomaan, jota seuroissa miesten suusta kuulin. En kokenut tarpeelliseksi avata itse Raamattua, sillä luotin siihen, että seuroissa kuultu saarna oli oikeanlaista ja se osattiin selittää oikein. Olin varma siitä, että kuuluin siihen pieneen joukkoon, joka kuoleman jälkeen pääsisi taivaaseen. Mietin, miten suuri lahja oli se, että juuri minä olin uskovainen. Minun oli hyvä olla lestadiolaisessa yhteisössä ja se tarjosi minulle selityksen kaikkeen. Olin surullinen, kun pikkusisko ei enää halunnut olla lestadiolainen ja uskoin siihen, ettemme näkisi taivaassa. Että siskoani kohtaisi kuoleman jälkeen kadotus.

Kuitenkin minä aloin epäillä, vaikka epäilykset sai seurapuhujan mukaan uskoa ”Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi”. Tiesin, etten ikinä jaksaisi suurperhettä, mikä saattoi olla hyvin todennäköinen elämänkulku, jos löytäisin puolison lestadiolaisten piiristä. Mietin, kumpi olisi helpompaa kestää; puolison vai oman ajan puute. Vaikka olisi ihanaa, että jonain päivänä joku rakastaisi minua hirveästi, olisiko se sen arvoista, että uupuisin? Samalla pelkäsin, että Jumala rankaisisi minua eikä antaisi minulle yhtään lasta. 

Tuntui siltä, että ihminen ei muuta osannut tehdä kuin syntiä. Syntiä oli tanssiminen, meikkaaminen, television omistaminen, ehkäisy, alkoholi, musiikin kuuntelu, lätkämatseissa käynti, oikeastaan kaikki se, mikä tuo jollain tavalla ihmiselle nautintoa. Esiaviollinen seksi oli syntiä ja seurustella piti niin, ettei se johtanut kiusauksiin. Tuntui siltä, että seksuaalisuudesta, joka on maailman normaalein asia, oli tehty ällöttävää ja likaista. Seksuaalisuus oli jotain, mikä ”kuului vain avioliittoon” vaikka minun mielestäni se on ihmisen ominaisuus, joka on ihmisessä jo syntymästä asti. Sitten vanhoillislestadiolaisuus otettiin esiin hyväksikäyttökohun myötä. Minua kuvotti, että yhteisössä saattoi tapahtua jotain niin hirveää, sillä olin aina uskonut siihen, että yhteisö on kuin maanpäällinen paratiisi, turvapaikka, Jumalan valtakunta. Minua kuvotti ajatus, että hyväksikäyttäjien joukossa oli myös puhujia, niitä, jotka saarnasivat seuroissa muuttumatonta Jumalan sanaa.

Sitten jonain iltana juttelimme kaveriporukassa uskosta. Sanoin, ettei ole mitään järkeä siinä, että kaikki synnit ovat samanarvoisia, kuten minulle oli opetettu. Että esimerkiksi meikkaaminen olisi samanlainen synti kuin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Minusta alkoi tuntua, että lestadiolaisten Jumala oli hyvin pikkumainen ja julma. En uskonut siihen, että Jumala lokeroisi ihmisiä uskoviin ja ei-uskoviin sen perusteella, oliko ihmisen huulilla punaa vai ei tai sen perusteella, katsoiko ihminen telkkaria tai kuunteliko Porilaisten marssia vai Popedaa.

Sitten tapasin hänet. Ihmisen, joka järisytti maaperää, tuli elämääni yllättäen. Sanoin, ettemme voi seurustella koska minä olin lestadiolainen. Hän hyväksyi minut sellaisena kuin olin ja sanoi, ettei minun uskonnollani ollut hänelle mitään väliä. Hän kunnioitti uskontoani, vaikka ei siitä paljon ymmärtänytkään. Hän ei ikinä sanonut minulle, että minun pitäisi lähteä lestadiolaisuudesta. Koskaan hän ei edes esittänyt sellaista vaihtoehtoa.

Kukaan ei hyväksynyt seurusteluamme. Poikaystäväni ei ollut suomalainen eikä hän ollut vanhoillislestadiolainen. Siinäpä kaksi isoa palaa purtavaksi. Onneksi minulla oli hänet, sillä jäin hirvittävän yksin. Minulle sanottiin, että menetän elämäni tärkeimmän asian, uskon, ja minä tiesin, etten ikinä voisi luopua ihmisestä, jota rakastin. En edes uskoni vuoksi.

Hiljalleen huomasin, etten enää usko juuri mihinkään lestadiolaisten oppeihin. En uskonut, että vain vanhoillislestadiolaiset pääsisivät taivaaseen, enkä uskonut lestadiolaisten elämäntapanormeihin. En oikein osannut elää kaksoiselämää vain sanoin, etten halua enää kuulua liikkeeseen. Minusta on tärkeää olla rehellinen, vaikka totuus joitakin satuttaisi.

Minun piti rakentaa maailma uudelleen, perustuksia myöten. Kaikki se, johon olin uskonut yli 20 vuotta, oli poissa. Maailmankuvan rakentaminen on pitkä ja hidas prosessi, vaikea sellainen. Ei ole helppoa ymmärtää, mitkä asiat ovat oikeasti omia mielipiteitä ja ajatuksia, ja mitkä sitten vanhoillislestadiolaisen yhteisön sosiaalistamia.

Uskonnolliseen yhteisöön sosiaalistaminen ja kasvattaminen on aivopesua, joka voi estää yksilöä ajattelemasta itse. Kärjistetysti voisi sanoa, että entiset vanhoillislestadiolaiset (tai oikeastaan kaikki tiiviistä uskonyhteisöstä lähteneet) ovat kuin Pohjois-Koreasta loikanneita. Tämä on siis erittäin kärjistetty esimerkki, mutta ehkä avaa hiukkasen sitä, millainen prosessi liikkeestä lähteminen on ja miltä tuntuu, kun kaikki se, mihin on aikaisemmin uskonut ja luottanut, romahtaa. En tarkoita tällä, että lestadiolaisessa yhteisössä kaikki olisi pahaa tai huonoa tai sitä realistisesti voisi verrata Pohjois-Koreaan. Liikkeessä on paljon hyvää ja kaunista. Siellä on paljon onnellisia ihmisiä, jotka haluavat olla yhteisössä mukana. Ei ketään pakoteta uskomaan eikä ketään hylätä, vaikka liikkeestä lähtisikin. Vanhoillislestadiolaisella yhteisöllä on kuitenkin hirvittävästi valtaa yksilöön. Vaikka uskominen on vapaaehtoista, muut voivat kuitenkin kyseenalaistaa uskosi, joskus hyvinkin pienien ulkokohtaisten asioiden vuoksi. Kun lähdin yhteisöstä pois, nauroin lestadiolaiselle kaverilleni ja sanoin, että kuinka helppoa on ilmoittaa päätöksestä kaikille: sen kun lakkaat kynnet punaiseksi, niin kukaan ei pidä sinua enää lestadiolaisena.

Olen huomannut, että kaikki ystävät tai kaverit eivät ole hyväksyneet minun muuttumistani. Elämästäni on viime aikoina lähtenyt muutama tärkeä ihminen. Mitään ei ole sanottu, mutta etäisyys minun ja näiden ihmisten välillä on kasvanut. Yksi kaveri sanoi, että syynä voi olla erilainen arvomaailma. En kuitenkaan ymmärrä tätä, sillä mielestäni kaveri voi olla, vaikka asioista ei samalla tavalla ajattelisi! Jos ystävyys ja kaveruus ovat rakentuneet vain samalle arvomaailmalle, ei kyseessä ole aito ihmissuhde. Minulla ei ole käynyt mielessäkään ”hylätä” toista sen vuoksi, että hän olisi vielä lestadiolainen. Jos kaikki tutut ja ystävät ovat samanlaisia, ajattelevat asioista samalla tavalla, käy se pidemmän päälle hiukkasen tylsäksi. Minun arvomaailmaani kuuluu olennaisesti se, että jokainen ihminen saa olla sellainen kuin on. Ihmisen uskonnolla tai seksuaalisella suuntautumisella ei ole mitään väliä. Siksi en oikein ymmärrä, miksi joidenkin ihmissuhteiden kohdalla ratkaisevaksi asiaksi on noussut se, etten minä ole enää vanhoillislestadiolainen.

Olen joutunut rakentamaan oman suhteeni Jumalaan. Jumala, johon uskon, on viisas ja lempeä, haluaa ihmiselle parasta. Olen onnellinen siitä, että uskalsin tehdä valinnan ja lähteä. En olisi onnellinen, jos olisin jäänyt vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön. Minulle on tärkeää, että voin olla aidosti se mikä olen ja sanoa mitä ajattelen. Maailma ei olekaan niin paha, kuin sen vanhoillislestadiolaisena kuvittelin. Tässä maailmassa on hirvittävästi hyvää ja kaunista.

Tämä on VAIN JA AINOASTAAN MINUN KOKEMUKSENI. Joka ikinen yksilö kokee asiat eri tavalla. Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys lestadiolaisia vastaan, ei todellakaan. Se on kertomus yhden ihmisen kokemuksesta ja ajatuksista. Jokaisella ihmisellä on vapaus uskoa tai olla uskomatta, vapaus kuulua yhteisöön tai olla kuulumatta. Yhteisöön kuuluminen tai sen ulkopuolella oleminen ei kerro siitä, millainen ihminen on tai tee ihmisistä eriarvoisia.

Me ollaan kaikki ihmisiä ja ihmisinä samanarvoisia. Henkilökohtaisten vakaumusten perusteella rakennetaan vaan turhaan korkeita muureja. Minä arvostan ja kunnioitan lestadiolaisia, en minä ole heitä vastaan. Yhteisössä on paljon asioita, joita en ymmärrä tai jotka minun mielestäni pitäisi muuttua.  Se on minun mielipiteeni, jollakulla toisella on toisenlainen mielipide. Jokainen saa elää sellaista elämää, jonka itselleen kokee parhaaksi ja valita oman polkunsa.

Peace and love!! XX

P.S Tämä kirjoitus sai inspiraatiosta tästä blogipostauksesta.
​P.P.S Kommenttia saa laittaa, keskustellaan asiallisesti! :)