Sydän vähän kallellaan

Moikka! 

Hän on täällä. Kun aloitan kirjoittaa tätä postausta, kello on varttia vaille kuusi aamulla ja pieni tuhisee tissiä vasten. Mulla on kamala nälkä ja päässä suhisee. Väsyttää. 

31.10.2018 klo 13.41 meidän maailma mullistui kun saimme pienen rääkyvän tyttömme. Synnytys oli pitkä ja rankka, 22 h. Mutta palkinto siitä jotain niin ihmeellistä! Ja on uskomatonta miten ne kivut unohtuu heti kun saa pienen syliin. Että ajattelee et kaikki kipu oli sittenkin sen arvoista eikä mikään ole niin kaunis kuin vastasyntynyt pieni ihminen, niin suuri ihme. Oma lapsi, meidän lapsi. 

Olimme sairaalassa useamman yön harjoittelemassa vauvan kanssa elämistä. Yritin imettää, vaihtaa vaippaa ja pitää vauvaa kainalossa. Olin ihan hirveän väsynyt, sillä en ollut nukkunut moneen päivään. Vauva oli ihana, temperamenttinen Pikku Myy. Huusi naama punaisena kun ei jaksanut imeä rinnasta niin kauan että olisi saanut ruokaa. Sillä oli suuret silmät ja ihanat ilmeet. Superpienet varpaat ja sormet.

Kotona pelkäsin. Pelkäsin imetystä joka oli kamalan vaikeaa, pelkäsin pienen raivareita ja sitä etten tiedä mitä lapseni huutaa. Itkin puolisolle ja äidille että en osaa hoitaa vauvaa. Itkin että vauva oli saanut väärän äidin. 

Mutta sitten kun vauva on tyytyväinen ja tuijottaa minua suurilla silmillään, rakkaus hyökyy ylitse. Sanon lapselleni että minä yritän parhaani, olen keskeneräinen ja epävarma äiti. Ja rakastan sinua hurjasti.