Vaaleanpunaisen vauva-arjen sijaan tuli babyblues

Moikka! 

Äitiys on hirveän ristiriitaista! Samaan aikaan kun sydän meinaa haljeta kaikesta rakkaudesta mitä tuntee tuota pientä ihmistä kohtaan, mieli on kuin vuoristorataa: välillä tullaan kiitämällä alas. Samaan aikaan on ihan kamala olo ja itkettää ja kuitenkin tuo pikkuihminen parasta maailmassa. 

Kun vauva vihdoin syntyi, mä en osannut edes itkeä vaikka mies vollotti liikuttuneena vieressä. Olin niin hirveän väsynyt synnytyksestä ja ihmeissäni siitä että yhtäkkiä kaikki se kipu vain loppui ja rinnalla makasi pieni kirkuva vauva. Osastolla en oikein uskaltanut koskea vauvaan kun pelkäsin sen menevän rikki. Olin kauhuissani kun vauvalle olisi pitänyt vaihtaa vaippa. Entä jos vauva putoaa tai siihen sattuu? Imetin hartiat jäykkinä ja panikoin kun vauva veti selkänsä kaarelle ja huusi kun yritin imettää. Olin helpottunut kun yökkö otti vauvan muutamaksi tunniksi hoitoon niin että sain nukkua. Kun laitoin silmät kiinni, kuulin koko ajan vauvan itkua. Minua väsytti ihan hirveästi ja oli vaikea hengittää. Juuri kun vaivuin katkonaiseen uneen, tuntui siltä että tukehdun. Yhtenä aamuna menin suihkuun ja suihkusta tullessa kuulin jostain vauvan itkua. Menin paniikkiin sillä olin varma että se on meidän vauva joka itkee. Juoksin sydän syrjällään takaisin huoneeseemme ja meidän vauva nukkuu rauhallisesti. 

Kotona pelkäsin ja itkin. Pelkäsin sitä että mitä teen jos vauva vain huutaa eikä rauhoitu. Pelkäsin imetystä ja vauvan raivoamista. Pelkäsin sitä että mies kyllästyy räkä poskella vollottavaan vaimoon. 

Imetys oli alusta asti kamalan vaikeaa. Ei se ollutkaan niin että tissi suuhun vaan ja luonto hoitaa loput. Luin maanisesti imetysryhmiä ja tunsin olevani maailman paskin äiti aina kun lämmitin pulloon korviketta. Onneksi oma äiti omistaa pikkuisen enemmän todellisuuden tajua kuin hormoonihöyryistä kärsivä esikoisensa ja sanoi topakasti että maailmassa on isompiakin ongelmia kuin se saako lapsi korviketta. Että korvikkeen anto ei tee kenestäkään huonoa äitiä vaan tärkeintä on että lapsi saa rakkautta ja ruokaa. 

En todellakaan nauttinut imetyksestä, lähinnä pelkäsin hetkeä jolloin vauva halusi syödä. Suurimman osan ajasta vain imetin, istuin sohvalla ja imetin. Maito lähti nousemaan vasta pitkän aikaa synnytyksen jälkeen, oikeastaan sen jälkeen kun itse olin lopettanut imetyksen takia itkemisen ja yrittänyt rentoutua. Ensimmäiset viikot olin niin kireä että ei ihmekään ettei maitoa herunut. 

Minulla oli kamalan huono omatunto siitä etten nauttinut ensimmäisinä viikkoina vauva-arjesta. Kaikki tuntui niin vaikealta. Meidän vauva on aika vaativa vauva, ei mikään helppo lapsi. Vauva nukkuu huonosti, oikeastaan aluksi tuntui että lapsi ei nuku ikinä. Vauva ei todellakaan nukkunut suurinta osaa vuorokaudesta vaan valvoi ja valvoi. 

Mutta nyt kun vauva on kohta kuusi viikkoa, elämä tuntuu pikkuisen helpommalta ja valoisammalta. Olen saanut hurjasti luottamusta siihen että osaan tämän homman ja että olen juuri paras äiti tälle lapselle. Enää en mene paniikkiin kun vauva itkee tai ei suostu syömään. Enää en ala itkemään jos vauva alkaa kesken vaunulenkkien itkeä. Välillä tietysti kun on niin väsynyt sitä pillittää ihan kaikelle mutta enää en tunne että olisin maailman epäonnistunein mutsi. Vauva osaa jo hymyillä ja se yrittää jutella. On maailman paras tunne kun aamuisin vastassa on leveästi hymyilevä vauva. Että miten luottavaisesti vauva minua katsoo ja miten hyvältä tuntuu kun se vihdoin nukahtaa syliin.

Ja imetys sitten. Välillä se sujuu ja välillä ei, suurimmaksi osaksi sujuu. Ja jos ei suju, annan korviketta sillä en halua huudattaa vauvaa, tärkeintä on että vauva saa ruokaa ja äidin jonka hermot eivät imetyksen takia ole riekaleina. Vauva saa korviketta pullosta myös iltaisin yhden syötön kun nukun kolmisen tuntia ja mies hoitaa vauvaa. Olen sitä mieltä että tärkeää on se että äitikin saa välillä nukkua, vaati se sitten korviketta tai ei. 

Äitiys kaipaisi niin paljon enemmän armeliaisuutta. Vauvaryhmien mukaan teet kaiken aina väärin, mutta oikeasti sinä tiedät parhaiten mitä lapsi kaipaa. Pitäisi luottaa siihen että juuri sinä olet paras äiti lapsellesi. Me ei olla superihmisiä eikä tarvikaan olla. Siksi annan mielihyvin vauvan Mumskalle ja Papalle hoitoon niin että itse voin käydä vaikkapa kahvilla tai nukkua. Minä en jaksa jos en saa nukkua enkä jaksa jos tunnen jatkuvaa syyllisyyttä kaikesta. 

En myöskään ole huono äiti vaikka välillä vauva-arki ottaa ihan hirveästi päähän. Päivät tuntuu pitkiltä kun seurana on vain netflix ja välillä koko päivän kiukkuava vauva. Kun vauva on kitissyt koko päivän, minä haaveilen siitä että ottaisin äkkilähdön lämpimään ja tulisin kahden viikon päästä takaisin levänneenä ja rentoutuneena. Että hetkeksi saisin olla vain minä, en vain äiti, enkä olisi vastuussa kenestäkään. Se on inhimillistä.  

Se että on niin kiinni tuossa pienessä ihanassa olennossa, on välillä tosi raskasta. Mutta silloin on vain pakko ajatella että tämä on väliaikaista. Äidiksi kasvaminen on matka, jonka aikana ei kuitenkaan tule täysin valmiiksi.

Mutta äidit, puhukaa myös niistä ei niin vaaleanpunaisista ajatuksista! Ei kaiken tarvitse olla vauva-arkea ylistävää glooriaa vaan saa sanoa, että tää on välillä ihan paskaa. Ja apua pitää hakea heti jos arki tuntuu ylivoimaiselta. Se ei ole heikkoutta <3