Hermoja raastava koliikki

Heippa! 

Mä en oo enää ehtinyt kirjoittaa blogia kun me ei enää vauvan kanssa harrasteta niitä pitkiä imetysmaratoneja. En ois ikinä uskonut että sanon näin, mutta mulla on niitä maratooneja ikävä! Nyt sellainen tunnin imetyssessio tuntuis lepohetkeltä 😉 

Kun vauva oli kaksi viikkoa, naureskeltiin miehen kanssa että onneksi tällä vauvalla ei ole koliikkia, siinähän tulis hulluksi. Viime neuvolakäynnillä neuvolakorttiin kirjoitettiin että ”nukkuu huonosti, koliikkilapsi”. Mutta meidän rakas pieni on silti maailman ihanin vaikka välillä huutaa selkä kaarella niin että korvissa piippaa ja itseä itkettää. 

Koliikki kyllä tuntuu vain laiskalta diagnoosilta kun ei jakseta selvittää mikä itkujen taustalla oikeasti on. Vaikka neuvolassa vakuutettiin että itku ei pilaa lasta eikä haittaa hänen kehitystään, tuntuu silti raastavalta kun pieni vaan itkee eikä mikään auta (paitsi se jumppapallon päällä hyppiminen, jota ei kyllä jaksa koko yötä). 

Ollaan käytetty vauvaa vyöhyketerapiassa ja mennään kyllä uudelleenkin. Jos vauvan itkut eivät silloin sen maagisen 3 kk ikäisenä vähene, täytyy alkaa kokeilemaan muita keinoja; imetysdiettiä, osteopaattia, mennä yksityiselle tarkempaan syyniin. Epäilen itse refluksia, mutta neuvolassa sanottiin ettei sitä sen tarkemmin aleta tutkimaan kun vauvan paino nousee hienosti.

Vauvan itku on hirveän raskasta. Etenkin väsyneenä tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Onneksi me saadaan paljon apua ja perhetyöntekijä käy vauvaa hoitamassa pari kertaa viikossa niin että saan nukkua. Lisäksi ollaan miehen kanssa jaettu nukkumisvuoroja niin että nukun alkuillasta. Viime yönä mies hoiti tyttöä neljään ja sain nukkua 7 h!!! Maanantaina perhetyöntekijä tulee taas ja päästään miehen kanssa yhdessä syömään ja kahville. Parisuhteen hoitaminen unohtuu kyllä tässä vauva-arjessa aika tehokkaasti. Mutta onneksi meillä on pohjalla tosi vahva suhde ja luotan siihen että suhde pysyy hyvänä vaikka sitä ei aina muista, ehdi tai jaksa hoitaa. Tärkeintä kuitenkin olisi että omaa väsymystä ei purkaisi toiseen vaan silloin toinen ottaisi pikkuisen isomman palan kannettavaksi niin että toinen saa levätä. 

Yritän lohduttautua sillä että koliikki ei kestä ikuisuuksia, tyttö kasvaa päivä päivältä ja nämä huonot yöt ovat toivottavasti vain ohimenevä vaihe.