kipua

HEIPPA!

Fiilikset ovat vaihdelleet tuskaisista toiveikkaisiin, kyllästymisestä odottamiseen. Jos kaikki menee hyvin, saatan huomenna päästä kotiin – viikon sairaalassa makoilun jälkeen. Elämässähän viikko ei ole mitään, mutta se on kyllä tuntunut ihan mielettömän pitkältä. En tajua miten jotkut kestävät viikkoja tai kuukausia sairaalassa, minulle tuo viikon makoilu on kiristänyt päätä ihan hurjasti.

Edistymistä on tapahtunut. Enää en ole niin kipeä ja pärjään kohtuu hyvin suun kautta otettavilla lääkkeillä. Kipulääkkeet ovat kuitenkin sen verran vahvat, että pää on sumea ja väsyttää koko ajan. En ole jaksanut tehdä yhtään kouluhommia, vaikka ajattelinkin että sairaalassa on sitten aikaa vaikka kuinka. Mutta jos olen saanut diagnoosiksi lantioalueen luusyövän niin ei kai sitä ensimmäisenä tarvitse kouluhommista stressata vaan keskittyä paranemiseen 🙂 Päivät ovat kuluneet hitaasti, mutta on ihan mahtavaa huomata, miten joka päivä jaksaa enemmän eikä satu enää niin paljon. Pääsen sängystä jo itse ylös (mikä ei ollut todellakaan itsestäänselvää muutama päivä sitten) ja pystyn kävelemään kyynersauvoilla, hitaasti kylläkin, mutta varmasti. Yöllä pääsen itse kääntymään kyljelleen, eikä tarvitse hälyttää hoitajia apuun.

Vaikein päivä, tai oikeastaan yö oli alkuviikosta. Yhtenä iltana kipu yltyi nopeasti tosi kovaksi ja sain kipukohtauksia. En koskaan ole tuntenut sellaista kipua, vaikka sairaala on ollut aika tuttu paikka aikaisemminkin. Tuntui, että koko lantio oli tulessa, en pystynyt muuta kuin uikuttamaan kivusta ja olin varma, että kuolen. Sinä  yönä en nukkunut juurikaan, kipulääkkeet auttoivat hetkeksi mutta sitten kipu palasi uudelleen. Onneksi kivut olivat kovat vain yhtenä yönä, aamua kohden ne jo helpottivat. En ymmärrä, miten joku selviää jatkuvan kivun kanssa…

Silloin kun terveys viedään hetkeksi, sitä todellakin oppii arvostamaan pieniä asioita. Perjantaina pääsin ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen suihkuun ja voi kun valuva vesi tuntui ihanalta. Oli ihanaa pestä hiukset ja pestä pois sairaalan haju. Olen hullun iloinen siitä, etten ole joutunut olemaan täällä sairaalassa yksin kuin muutaman päivän. Alkuviikosta äiti oli täällä ja sitten sisko tuli tilalle. Eilen ihana pikkusisko lähti hakemaan meille iltapalaksi pizzaa ja se oli paras pizza ikinä minkä oon syönyt 😀 Ja miten hyvältä tuntui päästä muutamaksi minuutiksi pyörätuolilla ulos hengittämään raikasta ilmaa! Ja se, että tyypit on kyselleet kuulumisia, on tuntunut hyvältä.

Nyt on vaan kauhee ikävä miehen kainaloon ja kotiin. Olis ollut hienoa, jos meidän avioliitto ois alkanut vähän  iisimmin, mutta ei tämmöisille voi mitään.

Adios tyypit, toivottavasti seuraavan kerran kirjoittelen kotona!