mitä olen menettänyt

Heippa! 

 

 Jaan elämäni kahteen osaan: elämä masennuksen kanssa ja elämä ilman masennusta. Elämä vanhoillislestadiolaisena ja elämä ”epäuskovaisena”. Ja nyt tuntuu siltä, että nykyinen elämäni on niin hyvää ja kevyttä, että välillä haluaisi syleillä koko maailmaa ja kiittää. On niin helppo olla, vapauttavaa. 

 Kun aloin huomaamaan, etteivät ajatusmaailmani enää vastaa vanhoillislestadiolaisen maailmaa, yritin pakottaa itseni uskomaan samalla tavalla niin kuin minulle on pienestä pitäen opetettu. Yritin olla kyseenalaistamatta, käyttämättä järkeäni. Yritin kovasti uskoa siihen, että ihmisellä ei ole lupaa vaikuttaa perhekoon suunnitteluun tai että maailmassa on vain pieni joukko, joka sitten kuoleman jälkeen pääsee ikuiseen iloon, Taivaaseen. Välillä olin vihainen ja ahdistunut kun tuntui niin epäreilulta, että vain se pieni joukko pelastuu. Mietin miksi juuri minä, miksi juuri nuo. 

Pelkäsin hirvittävästi sitä, mitä kaikkea tulisin menettämään yhteisöstä irtautumisen myötä. Pelkäsin hylätyksi tulemista, yksinäisyyttä, arvioivia katseita. Pelkäsin sitä, että minusta puhuttaisiin sanoilla ” sekin on niin katkera” tai että ” senkin elämä menee nyt ihan pyllylleen, ei ois kyllä siitä uskonut”. Pelkäsin hiljaisuutta, joka laskeutuisi huoneeseen minun tullesssa sisään, pelkäsin läheisten surullisia silmiä ja tipahtelevia kyyneleitä. 

Eilen meillä oli kavereita kylässä ja juteltiin sitten pitkään muutaman kanssa lestadiolaisuudesta. On ihanaa, että minut kohdataan edelleen, eikä rakenneta puhumattomuuden muuria. Arvostan sitä, että edelleen halutaan olla tekemisissä ja joukkoon pääsee mukaan vaikka seuroissa ei enää kävisikään. Se on hieno juttu, sillä vanhoillislestadiolaisissa on hirveän ihania ihmisiä: on paljon ystäviä, kavereita, moikkaustuttuja. En minä haluaisi menettää niitä ihmisiä. 

 Ehkä ainoa, mitä olen jollain lailla menettänyt, on tunne yhteenkuuluvaisuudesta. Tiedän että minusta välitetään, mutta tunnen etten kunnolla kuulu tähän yhteisön ulkopuolella olevaan maailmaan, mutta en sovi siihen yhteisön sisällä olevaan maailmaan. En osaa viettää aikaani baareissa ja sosiaalistua siellä, eikä se kyllä oikein kiinnostakaan minua. En osaa tanssia, vaikka sen taidon haluaisin oppia. En vielä tiedä miten yhteisön ulkopuolelĺa pitäisi käyttäytyä. 

 Mutta menettämisen sijaan olen saanut elämääni hirvittävän paljon. Olen saanut rohkeuden ja itsekunnioituksen, jotka ovat niin tärkeitä juttuja, että niitä haluaisin ammentaa kauhoittain muille. Olen saanut käydä hienoja keskusteluja, olen tuntenut itseni hyväksytyksi ja rakastetuksi. Olen saanut rakkaan ihmisen rinnalleni, olen saanut hyvän ja turvallisen lapsuuden. Olen oppinut tunnistamaan rajani ja pitämään niistä kiinni. Olen saanut uskon Jumalaan ja siihen, että joka tapauksessa elämämme on jonkun suuremman käsissä. Olen saanut nöyryyden ja taidon kuunnella. Olen saanut sanoja, lohdutusta, iloa ja onnea. Voiko ihminen enää enemmän toivoa? 

 Olen myös saanut erilaisia kokemuksia, paljon ensimmäisiä kertoja, Olen löytänyt kehoni rytmin, huomannut että tanssiminen on ihanaa ja todella hyvä liikuntamuoto. Olen ensimmäistä kertaa meikannut, laittanut kynsiin ja ripsiin väriä ja tuntenut vapautta siitä, että voin itse määrätä omasta ruumiistani. Meikkaaminen ei ole mitenkään tärkeää, mutta siinä hienoa on se, että voi itse määrätä. Saa laittaa huulipunaa ilman, että pelkää jonkun huomaavan. 

 Olen saanut elämääni enemmän mahdollisuuksia, haaveita. Minun ei tarvitse kulkea määrättyä reittiä ja pysytellä määrättyjen viivojen sisäpuolella vaikka tekisi mieli astua viivan yli. 

 

 Nyt mulla alkaa luento joten täytyy lopetella, kirjoitin tätä postausta odotellessani luennon alkua. Kivaa loppuviikkoa tyypit! :)