Moikka!

Pakkaan repun joka perjantai ja suuntaan työpäivän jälkeen kotiin, jossa minua odottaa leveästi hymyilevä mies, joka kaappaa lujaan rutistukseen. Sunnuntaina pakkaan reppuni uudelleen ja suuntaan takaisiin toiseen kotiin ja mietin, että tämä kesä tuo ihan mieleen seurusteluajan, kun istuin lähes joka viikonloppu junassa ja arkipäivisin keskityin lähettämään pusuemojeita watsapissa ja kirjoitin että on ikävä. Paluu etäsuhdeaikoihin, joka tällä kertaa kestää onneksi vain kesän. Kun on ollut melkein kaksi vuotta naimisissa ja ensimmäisestä tapaamisesta on kulunut yli neljä vuotta, sitä on niin tottunut toiseen, että olo on jotenkin puolikas. 

Mies kysyy monta kertaa miten meidän tyttö voi. Sanon, että hyvin, siellä se välillä mojauttaa terävän potkun muistuttaakseen olemassaolostaan. Kun olen viikonloput kotona, mies juttelee mahalle, sanoo vauvalle hyvää yötä ja pitää kättä vatsan päällä, innostuu kun tyttö potkaisee. Tiedän jo nyt, että niille kahdelle muodostuu ainutlaatuinen suhde. Mies on päässyt mukaan raskauteen, eikä ole jäänyt kuplan ulkopuolelle, ja on jo nyt luonut tiiviin suhteen vauvaan. Joka kerta kun mies juttelee vauvalle, mietin, miten ihmeessä me voidaan olla nyt tässä ja miten rakas oma puoliso voi olla. 

Kun raskaustesti näytti ensimmäistä kertaa ikinä plussaa, olin samaan aikaan hirvittävän onnellinen ja hämmentynyt. Vauva, meille!  Pelotti, miten elämä muuttuu, mutta samaan aikaan sitä oli jotenkin ihmeellisen tyyni ja rauhallinen. En minä osaa olla äiti, enkä tiedä miten äitinä ollaan. En ole perehtynyt kasvatusmetodeihin enkä varmaan ikinä edes vaihtanut vaippaa. Olen ajatellut, että vauvat ovat itkeviä ja vaativia, ehkä vähän pelottaviakin. Sellaisia, jotka vaativat kaiken mahdollisen huomion, sellaisia, jotka itkevät juuri silloin kun itse haluaisi nukkua. En tiedä mitään rintapumpuista enkä syöttötuoleista, enkä sitä, milloin lapselle kasvaa ensimmäinen hammas tai milloin sen näkö on niin tarkka että se erottaa vanhempien kasvot.  En vieläkään oikein ymmärrä, miten pienestä solusta voi kasvaa jotain noin suurta ja ihmeellistä, jotain minkä puolesta olisi jo ensimmäisillä metreillä valmis tekemään mitä vain. Että tämä pieni joka on vatsassani, kysyy jonain päivänä minulta vaikeita kysymyksiä, ihmettelee kanssani maailmaa ja haluaa, että minä luen iltasadun. 

Mutta se, joka aikoinaan on päättänyt, että vauva saa kasvaa äidin vatsassa yli yhdeksän kuukautta, on ollut hirveän viisas (sanoin neuvolassa, että luojan kiitos etten ole norsu, sillä norsujen raskaus taitaa kestää semmoiset kolme vuotta jos oikein muistan). Siinä ajassa ehtii kasvaa ja tottua ajatukseen siitä, että kohta minusta tulee äiti pienelle ihmiselle, joka tarvitsee minua enemmän kuin kukaan muu. Sitä oppii rakastamaan omaa muuttuvaa ja kasvavaa kroppaansa, tuntemaan hirvittävän suurta rakkautta ja kiintymystä pieneen ihmisenalkuun joka aloittaa möyrimisen silloin kun haluaisi nukkua. On kasvukäyriä, helpotusta kun kuulee neuvolassa vauvan sydämen nopean jumputuksen, kipakoita potkuja, kirpparilta haalittuja pieniä vauvanvaatteita, malttamaton odotus kun ei jaksaisi odottaa siihen asti että saan vihdoin ja viimein oman lapsen syliini ensimmäistä kertaa. On koko ajan paremmaksi muuttuva parisuhde, sillä yhteinen lapsi jotenkin saa rakkauden puolisoa kohtaan lujittumaan entistä vahvemmaksi. Tämä on meidän yhteinen juttu, joka tekee meidän elämästä niin onnellista ja hyvää. Me kasvetaan yhdessä vanhemmiksi, opetellaan tätä tehtävää yhdessä. 

Hassua, miten jotain, joka ei vielä ole syntynyt, voikaan rakastaa niin paljon. Että puhun jo meistä kolmesta. Minusta ja miehestä sekä meidän lapsestamme, meidän pienestä tytöstä. 

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.

Minä olen ihme, suuri ihme,

ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.

Tämä Raamatun psalmien kirjasta löytyvä kohta on mielestäni valtavan kaunis. Sinä olet todellakin ihme. Suuri ihme.