Heippa!

Kun lokakuu on miltei vaihtumassa marraskuuksi, tulee meidän perheestä suurempi, kokonaisempi. Meille tulee vauva! Jännittää ja on sellainen kupliva odotuksentunne, ettei millään jaksaisi odottaa vielä kuutta kuukautta! Toisaalta se, että raskausaika kestää sen yhdeksän kuukautta, on todella viisas systeemi. Siinä ajassa ehtii laittaa ajatuksensa järjestykseen ja valmistua uuteen elämänvaiheeseen. 

Eli minun mahassani kasvaa pieni uusi elämä ja en edes tiedä, olenko tottunut ajatukseen näiden reilun kolmen kuukauden aikana. Ajatus siitä, että oon raskaana, tuntuu samaan aikaan hurjan ihanalta ja hullulta. En oo ikinä ollut sellaista perinteistä äitityyppiä, vaikka lapsista pidänkin. Oon ajatellut, ettei minusta varmaan ole koskaan äidiksi. Ettei minusta ikinä tule sellainen nainen jonka elämä pyörii vain lasten ympärillä ja joka keskustelee asiantuntevasti vauvan kakan väristä ja siitä, mikä turvakaukalo on ollut viime vuoden testivoittaja. 

Ihanat raskausoireet

Aluksi tuntui siltä, etten ole edes raskaana, koska mitään oireita ei ollut. Toivoin hirveästi silloin kun raskaustesti näytti plussaa, että pääsisin raskauden suhteen helpolla. Ettei minun tarvitsisi viettää puolta vuotta vessanpönttöä halaillen tai etten paisuisi heti valtameren kokoiseksi. Olin lukenut aikaisemmin raskaudesta ja tuntui, että se oli pelkkää kärsimystä pahoinvoinnin, kipujen ja pissanpidätysongelmien kanssa. Sellaista aikaa, ettei itse oikein hallitse omaa kehoaan ja elää vain sen armoilla. 

Oksentaminen on tullut tutuksi ja se kaiken energian vievä pahoinvointi. Mutta olen siinä mielessä onnekas, etten oksentele läheskään joka päivä. Viikkoon mahtuu muutama huono päivä jolloin elämä on kamalan surkeaa ja koville ottaa, mutta muina päivinä voin hyvin. Pahoinvointipäivinä oksennan useamman kerran enkä jaksa tehdä muuta kuin maata sohvalla ja tuijottaa tyhmiä telkkarisarjoja. (Miten onnetonta telkkarin ohjelmatarjonta on arkipäiväisin! :D) 

Väsymys on tietysti aika huippuluokkaa ja välillä oon niin poikki, että tuntuu ettei mikään määrä unta riitä. Töissä jaksaminen on päivistä riippuen välillä tosi haastavaa, mutta onneksi mulla on maailman parhaat työkaverit. Mulla oli myös tarkoituksena saada gradu kirjoitettua nyt keväällä, mutta se on edelleen yhtä kesken kuin aina ennenkin. Ei vain ole ollut energiaa opiskella! 

​Hormoonit eli mikä itkettää

​Mä olin jotenkin ajatellut, että sitten jos joskus oon raskaana, oon kävelevä vesiputous ja itken kaikelle ja muutun jonkinlaiseksi hormoonihirviöksi. Oon ollut yllättynyt siitä, että oon oikeasti ollut tosi tasapainoinen!:D Tällä hetkellä itkettää kaikki vauvoihin liittyvät jutut, Armanin kätilöjakso, pienet söpöt eläimet ja Lohtu-biisi. Ja jostain syystä eilen alkoi melkein itkettää kun katoin telkkarista sitä Pilanpäiten ohjelmaa, jossa ne tekee niitä piloja ohikulkijoille. Kerran itketti, kun yhdessä eläinlääkäriohjelmassa kuoli pieni marakatti. Kaikenkaikkiaan olen ollut yllättävän normaali ja tasainen. 

​Ne himot 

Mulla ei ole ollut pahoja ruokahimoja, ainakaan vielä. Jossain vaiheessa teki mieli koko ajan Jaffaa (varmaan siksi ettei sitä ollut niin kamalaa oksentaa ulos) ja mangojäätelöä. Mutta miehen ei ole tarvinnut lähteä ostamaan keskellä yötä Jaffaa, vaan oon ollut niin tasapainoinen, etten ole keskellä yötä himoinnut yhtään mitään muuta kuin unta. Viinirypäleet ja ruisleipä on parasta.

​Kahvia en juurikaan enää juo ja valkosipuli on kamalinta mitä voi kuvitella. Ja maalaisleipäviipaleet, ei kiitos.. 😀 ​

​Miten puoliso on kestänyt mua?

Mieshän on ihan intopyöreänä vauvasta ja pussailee mun mahaa monta kertaa päivässä ja puhuu (huutaa) vauvalle albaniaksi. Vaikka oon tiennyt että mulla on ehkä maailman paras mies, nii tunne siitä on kyllä näiden kolmen kuukauden aikana vain vahvistunut. Mies on joutunut tekemään miltei kaikki kotityöt kun mä oon ollut niin poikki. Mä kylläkin uhkailin sitä jo silloin kun vauvahaaveista oli puhetta, että sitten kun oon raskaana, otan siitä ajasta kaiken irti enkä tee yhtään mitään ja syön kilokaupalla suklaata. Musta on pikkaisen epäreilua, että mies pääsee helpolla ja nainen sitten kantaa lasta ensin yhdeksän kuukautta ja sitten pusertaa sen maailmaan. Niin siksi naiset saa olla vähän vaikeita silloin kun ne on raskaana 😉 

Mutta on ihanaa, kun näkee, miten tärkeä juttu vauva on puolisolle ja miten kiintynyt hän on jo vauvaan. On kivaa pohtia sitä, minkä näköinen vauva on ja onkohan sillä sitten albanialaisittain iso nenä. Ja miten me osataan vaihtaa vauvalta vaippa ja kuinkahan pihalla ollaan sitten kun se oikeasti syntyy. 

Mä yritän olla vajoamatta raskauskuplaan. Haluan muutakin ajateltavaa! Tietysti raskaus on nyt aika merkittävä asia elämässä, mutta haluan silti, että pystyn puhumaan muustakin kuin vauvoista ja raskausvaivoista. Eli toivottavasti tästä blogista ei tule pelkkää raskausvaivoista valittamista ja hormoonihöyryjä.