Moikka!

Kuva Dani Aláez

Kun joulu on taputeltu, on hyvä suunnata katse kohti tulevaa vuotta. Mietin tulevalle vuodelle teemaa, johon keskittyisin seuraavan vuoden ajan. Olisiko se rakkaus, tasapaino, rohkeus, viisaus? Valitsin seuraavan vuoden teemaksi kasvun. Haluan kasvaa ihmisenä, löytää elämään hyvyyttä ja tasapainoa palvelevia aspekteja ja vapautua niistä asioista, jotka eivät tuota hyvää itselle tai muille. Yksinkertaisesti löytäisi sen oman tavan elää ja kasvaa. 

Kun on irtaantunut tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä, joka on sanellut pitkälti kaiken sen, mitä ajattelet ja tunnet, on vaikeaa löytää omia ääriviivojaan. Ei oikein vieläkään ymmärrä, millainen ihminen on ja mitä kaikesta ajattelisi. Silloin kun kuului uskonnolliseen yhteisöön, ei tarvinut juurikaan miettiä sitä, millainen ihminen haluaisi olla. (Jälleen tämä on vain oma kokemukseni, ei välttämättä vastaa toisen ihmisen kokemusta. Ihmiset kokevat saman ympäristön niin eri tavoin, eikä kenenkään kokemus ole vähempiarvoinen tai oikeampi kuin toisen kokemus.)Tärkeää oli vain noudattaa yhteisön sanelemia normeja, eikä tutkiskella itseään. Liiallista ajattelua ja asioiden perinpohjaista pohtimista ei pidetty kovinkaan hyvänä asiana, eikä siihen oikeastaan edes kokenut tarvetta. Riitti, että uskoi. Usko antoi tarkoituksen ja merkityksen elämälle, se toi lohtua. Uskon kautta tulivat selitykset maailman pahuudelle ja sen hyvyydelle ja Raamatun selitys kaikelle oli riittävä. Se oli tarpeeksi, vaikka kaikkia ei ymmärtänytkään. Vähitellen huomasin, ettei yhteisössä korostuneet sellaiset elämänohjeet, missä neuvottiin, millaisen ihmisen pitäisi olla toiselle ihmiselle, vaan siellä korostuivat elämäntapaan liittyvät neuvot. Kuitenkin itselle tärkeämpää on se, että pyrkii olemaan hyvä ihminen toiselle, ei se, että pyrkii elämässä välttämään esimerkiksi alkoholia tai vääränlaista musiikkia. Raamatusta löytyy kuitenkin hirvittävän paljon viisaita sanoja siitä, miten meidän tulisi kohdella lähellä ja kaukana olevia ihmisiä. 

Tuntui, että henkisestä kasvusta puhuvat kirjat olivat ristiriidassa oman uskon kanssa. Niissä ei puhuttu Jumalasta, vaan oikeastaan universumista ja ihmisessä sisällä olevasta sielusta, vahvuudesta ja voimasta. Entisen uskon mukaan ihminen on ikään kuin passiivinen välikappale maailmankaikkeudessa, jolle tapahtuu asioita Jumalan sallimuksesta. Elämän vaikeat asiat olivat Jumalan sallimia koettelemuksia ja hyvät asiat taas siunausta. Ihminen ei pystynyt saavuttamaan kuolemanjälkeistä elämää omilla teoillaan, vaan kaikki riippui armosta. Taivaspaikkaa ei pystynyt siis lunastamaan sillä, että rukoilisi viisi kertaa päivässä, palvoisi Jumalaa tai jättäisi syömättä jotain, mikä Raamatussa mainittiin kielletyksi. Toisaalta tämä ajatus ei enää käytännössä ulottunut arkielämän tasolle: teoilla pystyi kieltämään uskonsa, ja joskus siihen uskon kieltämiseen riitti punaiseksi lakatut kynnet. Yhtäkkiä armo lakkasi olemasta niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät ajatelleet kaikesta yhteisön tavoin. Taivaspaikan edellytys olikin samansuuntaiset ajatukset ja samanlainen usko. 

Nyt kun omaa elämää ei enää määritä uskonyhteisö, vaan kaikki vastaukset ja elämän tarkoitus on selvitettävä ja etsittävä itse, olen pyrkinyt etsimään vastauksia ajattelemalla, pohtimalla, lukemalla ja keskustelemalla. Sitä haluaisi kasvaa ihmisenä kohti sellaista ihmistä, joka osaisi tehdä hyvää ja säteilisi ympärilleen hyvää. Jotkut tarjoavat keinoksi meditointia ja joogaa, jotkut paastoa ja askeesia tai vaikkapa pyhiinvaellusta. Ehkä itselle tärkeintä ihmisenä kasvamisessa on se, että avaa mielensä uudelle, antaa kaikelle mahdollisuuden, mutta pohtii sitten, tekeekö juuri tämä minulle hyvää vai ei. Jokainen voi siis löytää sopivan tavan kasvaa ja elää eri asioista. Itselle on tärkeää se, että on mahdollisuus valita, eikä tarvitse tyytyä vain yhteen selitykseen tai löytää vain yhtä totuutta. 

Elämän tarkoitus taitaa olla se, että meidän pitää kasvaa ja pyrkiä kohti hyvää. Ihminen ei koskaan ole valmis tai täydellinen, eikä tarvitsekaan olla. Lohdullista eikö?