sanoja, kirjaimia

Heippa!
 

Pitkän aikaa olen odotellut, milloin inspiraatio löytää tiensä takaisin. Nyt tuntuu, että se on tullut takaisin, ainakin hetkeksi. Sanat ovat olleet aika kadoksissa, enkä ole oikeastaan kirjoittanut juuri mitään, satunnaisia esseitä lukuunottamatta.

Eilen avasin pitkästä aikaa tietokoneen ja kirjoitin. Olen alkanut kirjoittaa ”omaa taivaslaulua”, ajatuksia irtautumisesta ja elämästä ylipäätään. Asiat järjestyvät ja selkiytyvät, kun ne kirjoittaa ylös. Se on minun tapani käsitellä asioita, myös vaikeita sellaisia. Kirjoittaminen on minun tapani puhua, sanat ovat ystäviä. Kirjoittaminen on myös oman sydämen ja elämän läpikäymistä, muistamista, tuntemista. Vapautta ilmaista sitä, mitä sydän puhuu.

Olen joskus miettinyt, että entä jos meiltä vietäisiin vapaus ilmaista itseä ja sanoa juuri se, mitä ajattelee. Että olisi sellainen yhteiskunta, jossa olisi vain yksi totuus eikä mahdollisuutta vastustaa ja olla eri mieltä. Yhtäkkiä vietäisiin oikeus kirjoittaa ja lukea, tutkia ja oppia. Netissä ei pääsisi enää facebookiin tai twitteriin, eikä saisi tietää, miten muualla ajatellaan. Vaikka en oikeastaan osaa kirjoittaa politiikasta, minulle on tärkeää, että asioista voidaan olla eri mieltä ja osoittaa se. On aivan toinen asia, miten tätä vapautta käyttää. Täytyy olla sillä tavalla ihminen, ettei loukkaa sanoillaan ja ettei sanat tee vahinkoa.

Haluaisin kirjoittaa enemmän lestadiolaisuudesta, mutta pelkään, että minun sanani loukkaavat. Se ei ole kuitenkaan minun tarkoitukseni, sillä jokainen saa kuulua sellaiseen yhteisöön, joka tuo tukea ja turvaa ja iloita siitä. Se yhteisö on ollut minulle valtavan tärkeä ja läheinen. Se on sanellut minulle, miten uskon ja mitä ajattelen. Kun sellaisesta irtautuu, ei se yhtäkkiä lakkaa olemasta. Ne asiat, joihin on uskonut yli 20 vuotta, eivät yhtäkkiä katoa. Syntyy hillitön tarve ymmärtää ja selittää, puhua kokemastaan. Syntyy tarve kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun omaa maailmankuvaa joutuu pohtimaan uudestaan ja miltä tuntuu, kun irtautumisen jälkeen löytää elämästä asioita, jotka ovat aivan uusia ja osaa iloita niiltä. Miltä tuntuu kun sosiaalinen verkosto supistuu ja läheiset surevat, ettei meillä ole jälleennäkemisen toivoa? Miltä tuntuu, kun tietää, ettei vain usko sillä tavalla, mutta ei uskalla kertoa siitä sen vuoksi, että tietää aiheuttavansa läheisille surua ja murhetta? Miltä tuntuu, kun ihmiset toivovat, että palaisin takaisin? Miltä tuntuu kun etsii omaa uskoaan ja opettelee sitä, millä tavalla Jumalan näkee? Nämä asiat eivät ole helppoja, eivät todellakaan ja niiden kanssa taidetaan painia aika kauan.

En sano, että olisin kokenut siinä yhteisössä mitään väärää tai pahoja asioita, en suinkaan. Olen kokenut siinä yhteisössä iloa ja onnea, rauhaa, saanut vahvoja ihmissuhteita, turvaa. En ole siis vanhoillislestadiolaisuutta vastaan, en todellakaan. En itse vain koe joitain opillisia asioita sellaisiksi, että uskoisin niihin tai voisin niitä omassa elämässäni viljellä. Toivon, että minun tekstini vanhoillislestadiolaisuudesta auttaisivat liikeen sisällä olevia ymmärtämään meitä lähteneitä ja myös osaltaan rikkoisivat ennakkoluuloja lestadiolaista yhteisöä kohtaan.

En halua tehdä tästä blogista liian muokattua tai mietittyä, haluan rosoisuutta. Aitoa elämää, en kaunisteltua kuvaa. Minä elän elämää, jossa saa olla heikko, jossa ei tarvitse koko ajan miellyttää muita, ja jossa ei ole tärkeää se, vastaako olohuoneen sisustus sisustuslehden keskiaukeamaa tai onko vaatekaappi uusimman muodin mukainen. Tällä hetkellä vanhoillislestadiolainen tausta vaikuttaa minuun, sillä yritän rakentaa omaa maailmankuvaani irtonaisista palasista. Se tausta tulee esiin joka päivä, ihmisten kohtaamisissa ja omissa ajatuksissa. 

Tämä blogi on tällainen julkinen päiväkirja, ajatusroskis. Tapa jäsentää ja havannoida maailmaa, etsiä sieltä merkityksiä. Kommenttiboksissa saa mielellään keskustella, haluan haastaa omaa ajatusmaailmaa!

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

syöpäkasvaimesta

Heippa!

Viikko ennen häitä, perjantaina, sain Tampereen sairaalasta puhelun. Olin juuri menossa tenttiin ja puhelimessa minulle sanottiin, että eksostoosi, joka minulla möllöttää lantiossa, on muuttunut pahalaatuiseksi, että se on syöpäkasvain. Ajattelin ensin, että olin kuullut väärin, sillä eihän  minulla voi olla syöpä! Minulla on perinnöllinen luusairaus, jonka vuoksi olen käynyt useita kertoja leikkauksissa. Se sairaus puskee minulle luuta vääriin paikkoihin ja niitä luumuhkuroita, eksostooseja, ollaan poistettu leikkauksella. Sairaus ei ole vaarallinen eikä siihen kuole. Se, että eksostoosit muuttuvat pahanlaatuisiksi, on harvinaista, eikä lainkaan todennäköistä. Nauroin kaverilleni, että tässä ei ilmeisesti nyt piitata todennäköisyyksistä. Nauroin, ettei minullakaan voisi olla niin huono tuuri; en minä voi kuolla, minähän olen kohta menossa naimisiin!

Viikonloppu meni sitten aika pelonsekaisissa ajatuksissa. Sana ”syöpäkasvain” oli minulle lähes kuolemantuomio, vaikka hoinkin itselleni, että tässä ei voi olla kyse mistään vakavasta, ei minulla ole syöpä. Soitin heti maanantaina uudestaan sairaalaan ja sanoin, että säikähdin aika paljon sitä syöpäsanaa. Lääkäri lohdutti ja sanoi, ettei kyse ole mistään vakavasta. Vaikka minussa on syöpäkasvain, se ei tarkoita sitä, että kuolisin tai joutuisin sädehoitoon. Kasvain täytyy vain leikata pois ja sen jälkeen seurataan, uusiutuuko se. ”Et sinä tähän kuole” lääkäri sanoi ja pahoitteli sitä, että asia oli ilmoitettu minulle sillä tavalla.

Häiden jälkeen lähdimme mieheni kanssa Tampereen sairaalaan alustavalle käynnille. Siellä selvitettiin leikkauksen riskit  ja puhuttiin edessä olevasta operaatiosta. Diagnoosina on gradus 1 kondrosarkooma, mikä tarkoittaa sitä, että kyseessä on ”kiltisti” käyttäytyvä kasvain. On todella harvinaista, että kasvain lähettäisi mitään etäpesäkkeitä. Vaarallisen siitä olisi tehnyt se, että kasvain olisi saanut rauhassa kasvaa, tai että se uusiutuu.

Leikkaus on 17.10 eli siihen on vielä noin 10 päivää. Halusin leikkauksen mahdollisimman pian. Onneksi häät ja häämatka ovat pitäneet ajatukset leikkauksesta pois. Olen keskittynyt pelkäämiseen sijaan siihen ihanaan, mitä elämä on minulle viimeaikoina tarjonnut. 

Olen ollut sairaalassa monta kertaa, joten itse leikkaus ei pelota. Luotan siihen, että lääkärit kyllä osaavat hommansa ja että tällainen operaatio on heille ihan rutiinia. Uusi arpi ei paljoakaan haittaa, minun kehoni on jo niin täynnä arpia, että kyllä sinne yksi uusi arpi mahtuu 😀 Kipu on kipua, ja sen kyllä kestää. Kaikkein vaikeinta on jaksaa oma avuttomuus ja se, ettei pääse liikkumaan. 

Joskus myös tuntuu, ettei omasta sairaudesta saa valittaa, sillä jollain on asiat paljon huonommin. Pitää olla aina kamalan vahva ja positiivinen, vaikka aina ei ole ollut helppoa jaksaa sitä, että oma keho on täynnä arpia. Pään sisällä sitä käy kamppailua siitä, että toisaalta saa olla myös vihainen sairaudelle, mutta toisaalta pitäisi olla kiitollinen siitä, että on saanut kumppaniksi sairauden, joka on kaikesta huolimatta helposti hoidettavissa, eikä vaikuta elämään juurikaan. Minun sairauteni ei estä minua liikkumasta tai hankkimasta tulevaisuudessa lapsia. Se ei tapa minua.

Sanoin miehelle, ettei meillä voi olla niin huono tuuri, että meidän avioliitto alkaa syöpädiagnoosilla. Joskus sitä toivoisi, että elämässä olisi pikkuisen seesteisempi vaihe, sillä viime vuosina on tapahtunut niin paljon. Etenkin kuluva vuosi on ollut meidän perheelle rankka kun saimme pienen enkeliveljen. 

Mutta elämässä mikään ei ole itsestään selvää. On vaan elettävä sitä, vaikka se toisi eteen mitä tahansa. Täytyy vain luottaa siihen, että kyllä meistä huolta pidetään, tavalla tai toisella 🙂

Suhteet Oma elämä Terveys Ajattelin tänään