ja suurin niistä on rakkaus
Elämä on mahtavaa!
Olen vieläkin aivan pökerryksissä ja tunnemyrskyn kourissa, sillä meillä oli viikko sitten häät ja se päivä oli miljoona kertaa ihanampi päivä kuin olisin koskaan uskaltanut kuvitella. Saippuakuplia, onnea, iloa, onnenkyyneleitä, rakkautta, suurta rakkautta. Kauniita sanoja, naurua, hyvää ruokaa ja tunnelmallisin hääpaikka, mitä kuvitella saattaa. Ystäviä, perhe, rakas puoliso rinnalla. Niin suuri onni, ettei se mahdu sanoihin, mutta joka näkyy silmistä ja tuntuu varpaissa asti.
Jos joskus ihminen halkeaa onnesta, hääpäivä on varmasti se päivä, milloin se tapahtuu. Vaikka me mentiin naimisiin maistraatissa jo muutama viikko sitten ja ollaan oltu mies ja vaimo jonkun aikaa, niin sen merkityksen taitaa ymmärtää vasta hääjuhlan jälkeen. Minulle oli tärkeää, että avioliitto saa siunauksen kirkossa. Maistraatissa avioliiton solmiminen tuntui vain uudelta nimeltä paperissa, mutta siunauksen jälkeen siitä tuli merkittävää. Me ollemme nyt aviopuolisoita ja olemme luvanneet rakastaa koko loppuelämän. Se, että avioliitolle pyytää siunausta Jumalan kasvojen edessä, tuo liittoon ripauksen pyhyyttä. Uskon, että vaikka avioliitto on kahden ihmisen välinen liitto, on siinä mukana myös Jumala, joka pitää huolta. Kumppani ei lähde pois, avioliitto on sitoutumista toiseen ihmiseen ja siihen, että yrittää tehdä toisen joka päivä onnelliseksi.
Rakastan meidän häämarssia. Alkumarssiksi kanttori soitti urkuversion Coldplayn kappaleesta Viva la Vida. Voisin kuunnella sen uudestaan ja uudestaan, niin kaunis se oli! Se hetki, kun seisoo kirkon portailla ja häämarssi alkaa soida, no, se on aika tunnemyrskyä. Musiikki kaikui kauniisti kirkossa, vieraat nousivat seisomaan. En nähnyt mitään, tunsin vain mieheni käden kädessäni, jännitti. Meillä oli kolme suloista morsiusneitoa, minulla kimppu harsokukkia ja yksinkertainen hääpuku.
Kempeleen Vanhakirkko on minulle ja varmasti meidän perheelle erityinen kirkko. Reilu kuukausi sitten, samassa paikassa jossa me nyt saimme avioliitollemme siunauksen, lepäsi yksinkertaisessa valkoisessa arkussa pieni enkeliveli. Elämän kiertokulkua, jatkumoa. Surun jälkeen onnenkyyneleitä.
Pappi puhui kauniisti, äiti ja kaksi siskoani lauloivat. Kyyneleitä, kiitollisuutta. Niin kaunista, että jollain tapaa sydäntä särki. Tahdomme rakastaa. Toisen kädenpuristus oli luja ja lempeä, aivan kuin olisi halunnut sanoa, että sinun kanssa minä haluan elää ja olla. Ja minä tiedän sen.
Siunauksen jälkeen pappi välitti juhlavieraille terveiset, että haluaisimme käydä Elmerin haudalla. Kävimme sytyttämässä pikkuveljelle kynttilät. Tiedän, että hän oli juhlassa mukana, katseli kai pilvien päältä. Haudalle oli satanut keltaisia lehtiä, on syksy.
Juhlimme häitä Maikkulan Kartanossa, joka oli kyllä niin täydellinen ja tunnelmallinen paikka häiden vietolle. Paljon kynttilöitä, ulkona lempeä hämärä. Hyvää ruokaa, iloisia vieraita. Olin etukäteen jännittänyt sitä, että viihtyvätkö kaikki ja eihän kenelläkään ole tylsää. En halunnut mitään pönötyshäitä, vaan rentoa yhdessäoloa, naurua ja tunnelmaa. En myöskään ymmärrä, miksi hääpäivään pitäisi kuulua kamalasti materiaa, tärkeintä on yhteinen onni ja rakkaus.
En ole oikeastaan ollut sellainen, jolla on tarkka visio hääpäivästä tai sellainen, joka olisi haaveillut häistä pikkutytöstä asti. Joskus ajattelin, että en ehkä koskaan edes halua mennä naimisiin, sillä en uskonut, että jostain voisi löytyä sellainen ihminen, jonka kanssa olisi hyvä olla. Kun tapasin mieheni, tiesimme pian, että tässä oli jotain suurta, jotain sellaista, mistä kannattaa pitää kiinni. Vaikeudet vain vahvistavat. Ja se, että suhde kestää välimatkasta huolimatta, kertoo että rakkaus on vakaalla pohjalla.
En osaa kirjoittaa häistä, sitä ei vaan saa avattua sanoihin ja lauseisiin. Onni näkyy ihmisten silmistä, ja minusta tuntui, että meidän kummankin silmät loistivat kirkkaammin. Sitä vain haluaa, että toinen on onnellinen eikä mikään anna enemmän iloa kuin toisen onnellisena tuikkivat silmät ja leveä hymy, naururypyt silmissä.
