”Olen kimallus tähden,
olen pilvenlento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä. ”

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä saimme vieraan taivaasta. Pienen enkeliveljen, joka viipyi luonamme hetken, niin täydellisen hetken. Pieni sai nimekseen Elmeri ja sai viettää lyhyen elämänsä meidän sylissä. Pikkuinen oli niin täydellinen lapsi, sormet ja varpaat, tummat hiukset, pieni nenä. Jaksoi avata silmänsä, tuoksui vauvalta, pehmeä iho. Suunnaton kaipaus ja ikävä, mutta lohtu siitä, että Elmerillä on nyt kaikki hyvin.

Puoli yhden aikaan isä soitti ja sanoi, että voisimme tulla sairaalaan. Meille oli hetki sitten syntynyt pikkuveli, joka hengitti vielä. Takana oli pisin päivä ikinä, olimme istuneet puhelimen ääressä ja odottaneet viestiä siitä, että meidän perheessä on nyt yhdeksäs lapsi. Minä ehdin ottaa mukaan Elmerin pehmosiilin, emme edes muistaneet ottaa takkeja. Matkalla sairaalaan autosta puhkesi rengas ja pelkäsin, ettemme ehdi ajoissa. Siinä pimeässä yössä seisoimme moottoritien laidalla ja odotimme mummua joka lupasi viedä meidät sairaalaan.

”Hipaisi hiljaa enkeli siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkeli siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti. ”
 

Kun isä tuli hakemaan meitä sairaalan ovelta, ei meillä ollut kiire. Sairaalan käytävä oli pitkä ja pimeä, hiljainen. Äiti oli laulanut Elmerille ja Elmeri avannut silmänsä, kuunnellut. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie.

Sitä tunnemyrskyä, joka tulee, kun saa pienen vastasyntyneen ihmeen syliinsä, ei voi sanoilla kertoa. Elmeri oli niin pieni, pikkuinen nyytti. Alle kolme kiloa, kädet suloisesti tiukasti nyrkissä. Täydellinen pieni ihminen, mutta ei kuitenkaan niin vahva että olisi jaksanut täällä elää. Äidin mahassa oli ollut niin hyvä olla, eikä Elmeri olisi sieltä halunnut tulla. Ulkopuolella maailma on suuri, eikä siellä pieni ihmisen alku jaksanut hengittää kuin muutaman tunnin.

Elmeri kiersi sylistä syliin, silitimme pehmeää poskea. Tässä on sun isosiskot, oletpa sinä pieni ja ihana. Niin suloinen ja rakas. Kerro terveisiä Ukille ja Onni-papalle. Ei sinun tarvitse sinnitellä, kyllä me täällä pärjätään. Heippa sitten Elmeri, hyvää matkaa.

Olen aina ajatellut, että kuolema on pelottava asia. Mutta siellä sairaalassa ymmärsin jotain suurta: kuolemassa ei ole mitään pelättävää, se on luonnollista, kaikilla edessä. Sitä olettaa, että jokainen vauva kasvaisi isoksi, opettelisi ryömimään, konttaamaan, kävelemään, menisi eskariin, kasvaisi isoksi. Kaikille ei sellaista elämää ole tarkoitettu, sillä joidenkin tarkoitus on viipyä luonamme vain hetki ja muistuttaa siitä, että kaikki täällä on vain lainassa meillä. Sellaisilla pienillä enkelipojilla ja tytöillä on suuri tehtävä: muistuttaa mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Sellaisilla pienillä enkelilapsilla on tarkoitus tuoda lisää rakkautta, hitsata lujemmin ihmisiä yhteen, koskettaa. On lohdullista ajatella, että meillä on nyt tuolla pieni suojelusenkeli.

”Ei ollut lapsonen tänne luotu
maailman virtojen vietäviin,
vaan taivaan lainaksi meille suotu,
ja siksi muutti taivaisiin.”

Vaikka tiesimme alusta asti, ettei Elmerin elämä tulisi olemaan pitkä, ei sellaiseen suruun ja tunteiden mylläkkään pysty millään tavalla varautumaan. En tiennyt, miten paljon voikaan rakastaa sellaista pientä, joka viipyy luona vain hetken. Että kuinka ajatuskin pienestä saa silmät kyyneliin. Vaikka meidän perheessä on nyt suru, on ihana huomata, etteivät nauru ja ilo ole poissa. Aada kysyi minulta eilen aamulla, onko meidän perheessä enää yhtään iloa jäljellä. Sanoin, että sitä on vielä paljon, ja että juuri sinä tuot meille kamalasti iloa. Aada on miettinyt, että kasvaako Elmeri taivaassa isoksi, vai onko se aina pieni. On myös ihanaa huomata, kuinka moni välittää.

Hyvää matkaa Elmerirakas. Nuku hyvin siellä, me kyllä pärjätään täällä. <3