Vielä tasan neljä kuukautta ja minusta tulee vaimo. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan saan syksyllä kandin paperit kouraani ja reilun kahden vuoden päästä puristan käsissäni maisterin papereita.  Pitäisi kirjoittaa gradu, hankkia mahtava harjoittelupaikka, jossa pääsee työskentelemään asioiden kanssa, jotka kiinnostavat.

  Eikä sitä koskaan tiedä milloin minusta tulee äiti.  Olen huomannut, ettei elämä oikestaan ikinä sillä tavalla kuin itse sen suunnittelee. Ehkä me emme vain itse osaa tehdä riittävän suuria tai pieniä suunnitelmia.  Kenties suunnitelmat ovat epämääräisiä, sillä ei uskalleta toivoa, sillä silloin pettymykset ovat suurempia kun suunnitelmat kariutuvat. Minäkään en enää kovin uskalla suunnitella, sillä kun tähtää korkealle, tippuu pidemmän matkan alas.  

Sitä on oppinut, että elämässä mikään muu ei ole itsestäänselvää kuin se, että aikaa kuluu ja että aamulla kiireettömästi hörpitty kahvi tekee päivästä huomattavasti paremman.  Työpaikka ei ole itsestäänselvyys vaikka yrittäisi kuinka. Pitäisi osata myydä itsensä ja joskus koko sielunsa, brändätä ja tulla huomatuksi.  Ei ole itsestäänselvää että sitä jaksaa rakastaa joka päivä yhtä lujasti ja paljon. Joskus varmasti tuntuu vielä, että miksi minä tuon valitsin, mutta uskon, että sekin menee aika pian ohitse.

  Ehkä maailmassa on liikaa epävarmuustekijöitä ja kummallisia sattumuksia. Tai sitten vain liian vähän uskoa siihen, että elämä kantaa kyllä. Pitelee tiukasti sylissään.

  Olen miettinyt sitä, milloin minusta pitäisi tulla aikuinen. Nuorempana sitä ajatteli, että aikuisten elämä on varmasti kamalan tylsää. On pitkiä kauppalistoja, aamuruuhkia ja asuntolainoja, autolainoja, opintolainoja, . Oksennustautisia lapsia, pihalle kakkaava koira ja rahahuolia. Siltä se aikuisuus näyttää edelleen. Se tuoksuu tahmeille aamuille, kuulostaa kiljuvilta lapsilta ja näyttäytyy uraputkena. Se alkaa siitä kun ensimmäistä kertaa kirjoitetaan vakituinen työsopimus tai marssitaan pankkiin nostamaan lainaa. Se alkaa sitten kun huomaa, että koti-illat, lasi punaviiniä ja hyvä kirja voittavat kaiken muun ja oikeastaan muuta elämään ei tarvitsekkaan.

  Myös tähän ikään, jolloin elämä on kokonaan auki, pitäisi saada vain lapsenomaista uskoa omiin kykyihin. Ettei jo alkumetreillä tuskastuisi ja luovuttaisi, vaan viitsisi nähdä elämänsä eteen vaivaa, taistella raivokkaasti myllerryksiä vastaan, mutta myös päästää irti kun sille on tarve. Tylsä aikuisuus saa vielä odottaa…