Pyhäkoulu järjestetään aina sunnuntaina ennen ruokaa. Istun rauhanyhdistyksen kerhohuoneessa ja kuuntelen kun isä pitää pyhäkoulua. Puhutaan Jeesuksesta, Mariasta. Kuuntelen tarkasti, pyhäkoulu loppuu siihen, että opettelemme muistolauseen ja saamme tarrat pyhäkouluvihkoon.

​Mene vaan leirille, sieltä saa kavereita, äiti sanoo. Pakkaan laukkuun kaiken, mitä tarvitaan viikonlopun suurtyttöleirille. Kyllä niitä kavereita saa!
​Illalla puolijoukkueteltassa itkettää. Kukaan ei halua olla mun kaveri, olen vain tiellä. Joku kysyy mikä on, valehtelen että allergia vaan saa silmät kutisemaan.

​Koulun musiikkitunnilla kysytään lempibändiä. En uskalla sanoa, etten minä koskaan kuuntele sellaista ja jos sanoisin että tykkään Salakarin virsistä, saisin kuulla siitä koko loppuelämäni. Onneksi minun vuoroni tulee vasta viimeisten joukossa. En ole ainoa lestadiolainen joka ei kehtaa tunnustaa lempibändiään. Kaikki lestadiolaiset tuijottavat varpaitaan ja sinkauttavat ilmaan jonkun yhtyeen tai laulajan, jonka nimi on esiintynyt lehdissä. Minä sanon että tykkään Hanna Pakarisesta, vaikka en ikinä ole edes kuullut hänen laulavan. Hävettää, olisi pitänyt olla rehellinen ja tunnustaa oma usko!

 Suviseuroissa tuoksuu maa ja hake. Kenttä on täynnä ihmismuurahaisia, kaikkialla käy mieletön kuhina kun ihmiset kiirehtivät ehtoollisjonoon tai ostamaan pizzaa. Jumalanterve, onpa mukava nähdä! Mitä kuuluu, pitkästä aikaa? On tuttuja kasvoja, vieraita kasvoja, mutta joka puolella samanlaisia kasvoja. Istutaan pitkillä penkeillä, jutellaan, tuijotellaan ohi vaeltelevia ihmisiä. Kaikki on niin hyvää ja onnellista. On helppo olla siellä, tietää että lähes kaikki jakavat saman uskon. Uskoa ei tarvitse hävetä, on matkaystäviä. En epäile tai kysele, kaikki tuntuu niin yksinkertaiselta. Myöhään yöllä kömmin telttaan, sulloudun makuupussin sisään ja nukahdan. Aamulla herään siihen, että kaiuttimista alkaa kaikua laulut ja puheet. Aurinko on taas noussut ja tehnyt teltasta tulikuuman pätsin.

 Pikkusisko on niin pieni, muutaman päivän ikäinen. Meidän perheen kahdeksas, otsalla lepäävät suloiset rypyt. Tuijotan pientä ihmettä sydän onnea tulvillaan. Niin täydellinen pieni olento, sormet, varpaat ja kaikki. Kun vauva ja äiti pääsevät kotiin, kaikki kerääntyvät vauvan ympärille. Pientä tuhisevaa vauvaa voisi tuijottaa loputtomiin.

Istun seurapenkissä. Kaikki istuvat hiljaa ja tunnen miten sydämeni alkaa takoa lujempaa ja lujempaa. Pelkään, että sen jyske kumisee läpi hiljaisen seurasalin. Pelottaa, haluan pois. Vieressä istuva kaverini huomaa, että minulla on vaikea olla, hän kuiskaa että lähdetään eteiseen istumaan. Eteisessä sydämeni jyske vain kiihtyy ja kiihtyy, pelkään että kuolen.

​Sali on täynnä ihmisiä. Minä istun ihmismeren keskellä, kaveri ojentaa virsikirjaa minua kohti. Tapailen tutun laulun säveltä, taivaassa minulla on sinut, oi armollinen Jumala. Jeesus missä olet Jeesus?

Olisikohan sittenkin parempi olla koko loppuelämä vanhapiika? Silloin ei ainakaan tarvitsisi painia sen kanssa, ettei haluaisi viittätoista lasta. Yritän muistaa sen, että Jumala lasten lukumäärän paremmin tietää, en minä. Ei saa epäillä, Jumala antaa voimat jos lapsia antaa. Miten kaikki äidit voivatkin näyttää niin tyyniltä, aivan kuin kaulassa roikkuvan lapsen itku ei ollenkaan ärsyttäisi? Minun hermoni eivät kestäisi. Mutta en halua että muut ajattelevat, mikä minussa on vikana kun en edes miestä saa. En halua kantaa vanhapiikaleimaa koko loppuelämäni. En halua elämää, jossa en koskaan saa tuntea läheisyyttä. Haluan joskus olla äiti, mutta en niin monen äiti ettei voimat riitä.

Luen lehdistä hyväksikäytöstä. Oksettaa ja kuvottaa. Miten puhujakorokkeella istuva saarnamies voi saarnata pikkuasioista, kuten televisiosta, kun yhteisössä on tapahtunut jotain niiin hirvittävää? Miksi asioista ei puhuta? Tiedän, ettei lestadiolainen yhteisö hyväksy millään tavalla lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta on kamalaa, että uhri on saatu hiljaiseksi sillä, että vaaditaan anteeksiantoa. Jeesuksen nimessä ja veressä ovat kaikki synnit anteeksi. Noilla sanoilla voidaan tapahtunut lakaista pois, sitä ei enää ole. Kuvottaa, että ennen niin turvallisessa yhteisössä voi olla jotain tällaista. Sitä luuli, että elää jonkinlaisessa turvasatamassa, missä kaikki on vaaleanpunaista pitsiä, perheet onnellisia ja kaikki paremmin kuin missään.  

”Mä oon lestadiolainen ja tajuathan sä sen mitä se tarkoittaa.” ”Mä kunnioitan sua ja mulle on ihan sama mikä sä olet. Tärkeintä on se millainen ihminen oot, ei uskonto.”

”Saanko kysyä sulta Reetta jotain?” 
​” Kysy pois”
” Ootko sä enää uskovainen?”
​Kysymystä olin osannut odottaa, eikä se edes tuntunut niin kamalalta kuin kuvittelin.
” Mä en tiedä, en oo vielä osannut tehdä päätöstä.”
​” Joo… Mä vain mietin kun et enää lähde seuroihin.”
​” Mä toivon, että jos teen sen päätöksen, etten halua olla lestadiolainen, niin me voitais silti olla kavereita.”

Olo on kevyt. Hartioita painava taakka on poissa, on helppo hengittää.

En tiedä kumpaan maailmaan kuulun, vai kuulunko mihinkään. Keskiviikkoiltaisin en lähde enää kämppisten mukaan seuroihin, eikä koulukavereiden ryyppyreissut kiinnosta. En osaa elää sitä elämää, jossa viikonloppuisin pitäisi pitää niin hauskaa, että hauskuudesta on jäljellä sunnuntaisin vain kamala päänsärky. En osaa elää sitä elämää, jossa istutaan rauhanyhdistyksellä kolme kertaa viikossa ja mennään sitten iltakyliin. En osaa elää elämää, jossa täytyy kuunnella ensin seurakuntaa, sitten vasta Jumalaa, jossa joku toinen tietää kaiken paremmin. En halua elämää, jossa en voi olla rehellinen. Nyt koko maailma täytyy rakentaa alusta asti uusiksi, perustuksia myöten. Kukaan ei kerro mitä asioista pitäisi ajatella ja miten suhtautua tasa-arvoiseen avioliittoon. Kukaan ei kerro, mitä mieltä pitäisi olla. Täytyy ajatella itse.

Meillä on yhteinen kieli, yhteinen tausta. Miksi sä lähdit? joku kysyy. Siksi, etten enää uskonut samalla tavalla kuin ennen. Mitä järkeä on esittää lestadiolaista kun sydämessään tietää, ettei ole, eikä halua olla?

Äidin mahassa olevalle asukille ei ole annettu montaa päivää. Siitä pienestä ei kasva taapero, se ei ikinä mene kouluun. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin kun luen äidiltä saadun viestin. Huonoja uutisia. Jumala, missä oletkin, anna ihmeen tapahtua. Ei tällainen ole luonnollista kiertokulkua, ei pienten tule lähteä ensimmäisinä. Laitan kädet ristiin ja rukoilen. Rukoilen sitä ihmettä, hyviä uutisia ja äidille ja isälle voimia. Onneksi ihminen ei ole yksin. On joku suurempi, johon turvautua.