vähän edes iloo
Moikka!
Mä en oikein tiedä mitä mieltä mä oon tästä koko blogiskenestä. Joka aamu mä selaan blogit läpi ja juon aamukahvin, mutta joka aamu mua alkaa yhä enemmän ärsyttämään. Tiedän, että blogit on tarkoitettu pakopaikaksi arjesta, niiden tehtävänä on inspiroitua ja tuoda mukavaa fiilistä, hemmotella niitä visuaalisia aisteja. Mutta välillä vaan tuntuu niin hullulta, että samaan aikaan kun maailmalla myydään ihmisiä kuin lehmiä, pakotetaan naiset peittämään itsensä päästä varpaisiin ( ja jopa hiusväripakkauksista sotketaan naisten naamat – naisten ei katsos tule ollenkaan näkyä) ja lapsia laitetaan kiväärit käsissä tappamaan muita ihmisiä, täällä keskustelun taso on sitä, että kynnet pitäis viilata ja hankinpa tässä nyt laukkukokoelmaan täydennystä.
Kuullostanpa vihaiselta. Älkää ymmärtäkö väärin, en mä tarkoita että kaikki blogit ois kakkaa jos niissä satutaan keskittymään materian ympärille! Niillekin on oma tarkoituksensa. Mulla on nyt vaan sellainen pienimuotoinen maailmantuskakriisi. Blogimaailma vaan tuntuu niin kamalan pinnalliselta ja siksi on tehnyt mieli pysyä täältä poissa..
Mielenrauhalle tekis hyvää se, että sulkisin kuukaudeksi kaikki uutiskanavat sillä tulee hemmetin paha olo joka päivä kun lukee pelkästä vihasta, surusta, pelosta, kuolemasta, puutteesta… Ja en tiedä onko vielä kamalampaa se, että uutislööpit täyttää otsikot siitä, että joku kuuma nainen on nyt poseraa eevanasussa tai että joku on hommannut itselleen kahdeksan vuotta nuoremman rakastajan. Mihin tällaista informaatiota tarvitaan? Ja toistaiseksi en oo tainnut kovin monesti lukea lööppejä siitä, että jollain kuumalla miehellä on ollut jossain juhlissa vartaloa nuoleva asu tai että joku kuuma mies on nyt riisunut paitansa siksi että me kaikki naiset voitais kuolata sitä.
Sitä alkaa uskoa, ettei tässä maailmassa ole hirveästi mitään sellaista, joka saisi ihmiset voimaan hyvin ja lisäisi onnellisuutta. Kun on vaan irtisanomisia toistensa perään, leikkauksia, köyhien kyykyttämistä ja rahan tuhlaamista ja politiikka on mitä on. On jotain Donald Trumppeja jotka keskittyy vaalitilaisuuksissa vastapuolen morkkaamiseen ja oman miehisyyden korostamiseen.
Joskus olen miettinyt, että mun oikeasti suurin toive elämälle on se, ettei se tekis musta vihaista ja katkeraa. Että elämä opettais mua toimimaan oikein, olemaan ystävällinen ja ajattelemaan hyvää. Varma juttu on se, että vihaiset ajatukset saa paskan määrän kasvamaan. Esimerkiksi kun aamulla herää jo valmiiksi kiukkuisena, voi olla varma siitä, että kaatuu pyörällä, kahvit kaatuu syliin ja lyö varpaansa oveen. Sitten sitä melkein hyppii kiukusta koko päivän ja illalla on paha mieli siitä, että päivä on ollut vaan niin kakka. Jos taas sen oman perspektiivin saa käännettyä sellaiselle valoisalle ja iloiselle levelille, päivän mittaan sitä kuin yllättäen törmää mukaviin asioihin. Saa kivan viestin, joku hymyilee, aurinko paistaa ja radiosta soi just se lempibiisi, nettikin toimii kuin unelma eikä kännykästä lopu akku. Kuullostaako tutulta? Kuinka vähän vaivaa vaatii se, että vaikka väkisin pakottaa naaman hymyyn, sen rytyssä pitäminen on yllättävän rankkaa!
Mietin just tuossa, että meidän pitäis ehkä tällaisessa hyllynmyllytilanteessa nostattaa vähän fiilistä ja valaa uskoa tulevaisuuteen ja siihen että ”yes, we can”. Tiedätkö, mä melkein kaipaan sitä, että joka ilta telkkarissa lempeä-ääninen ja ihanan ryppyinen mummu/pappa toivottais hyvää yötä ja kauniita unia ja sanois, että ” kyllä tämä tästä, maailma muuttuu ja mekin muututaan. Että ei tässä mitään hätää ole.” 😀 Mun maailma vaatii nyt paljon selfhelppiä ja valoisia ajatuksia. Se vaatii myös vähän suklaata ja joskus 12 tunnin yöunia.
Eli joo. Ei mua oikeesti niin paljon suututa kuin annan ymmärtää 😉