Heippa! 

 On aika mahtavaa tuntea keveyden silloin kun ei enää muista miltä se tuntuu. Niin pitkän aikaa hartioilla on istunut joku painava olento, tänään sitä olentoa ei enää ole. Ehkä se palaa vielä joskus takaisin, kikattaa korvaan ilkikurisesti että ”ähäskutti, tulinpas takaisin”, mutta nyt mä ihan totta nautin tästä olotilasta.

 On kevyttä siksi  että edellisen postauksen vastaanotto oli hirveen hyvä. Vielä en ole saanut yhtäkään sellaista viestiä joka olisi saanut minut surulliseksi ja ahdistuneeksi. En vielä, ehkä sekin aika tulee. Sen sijaan olen saanut viestejä ystäviltä ja tutuilta ja viestien sisältö on ollut ihanan lämmin. On sanottu, ettei hajoteta niitä siltoja, vaan pidetään ne pystyssä. Että ystävyys jatkuu, on kiitelty rohkeudesta ja sanottu, että arvostetaan. Ehkä kauneinta mitä toinen voi toiselle sanoa, on juuri tuo: minä arvostan sinua. 

Kiitos te ihanat ihmiset, jotka ette jätä silloin kun teitä tarvitsen, ettekä jätä milloinkaan. Kiitos ymmärryksestä, arvostuksesta, kiitos! Sillä, että läheiset ihmiset eivät hylkää silloin kuin toinen ”kieltää uskonsa”, on hirvittävän suuri merkitys. Tosi ystävyys ei mielestäni pääty siksi, että toinen tekee omat päätöksensä. En pidä ilmaisusta ”uskon kieltäminen” sillä en tunne niin, että olisin Jumalan kieltänyt. Sen sijaan usko tuntuu omakohtaisemmalta kuin koskaan ennen. 

 Olen uskaltanut keskustella ja huomannut sen, että myös minulla on opittavaa siinä, että hyväksyn toisenlaiset ajatukset ja maailmat. Edelleenkin, jokaisella on oikeus rakentaa omaa maailmaansa itselleen hyväksi, ja sitä oikeutta ei koskaan saa viedä. Jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta. On vain hiukkasen surullista, että sitä molemminpuolista kunnioitusta ei aina muisteta. Otetaan esimerkki. Kun kuuluin lestadiolaiseen yhteisöön, kuulin usein puhetta siitä, että maailman ihmiset ovat onnettomia, pettävät, juovat, valehtelevat, tukeutuvat vääriin asioihin. Ajattelin, ettei yhteisön ulkopuolella voi yksinkertaisesti olla ehjää ja onnellista elämää. Kun sitten tutustuin yhteisön ulkopuolisiin ihmisiin, huomasin, miten samanlaisia me kaikki ollaan. Huomasin, ettei ”epäuskovaisuus” tarkoita automaattisesti sitä, että perheet olisivat hajalla ja että elämä pyörisi vain alkoholin ympärillä. Tapasin uskonnollisia ihmisiä, ateisteja, muslimeja, ja huomasin, että niitä erottavia asioita on oikeastaan aika vähän. 

 Toisaalta taas vanhoillislestadiolaisuus on ollut mediassa esillä aika negatiivisessa valossa. Luulen, että huomio johtuu osittain myös siitä, että vanhoillislestadiolaisista ollaan huolissaan. Ollaan huolissaan siitä, että jaksavatko suurten perheiden äidit, ollaan huolissaan siitä miten palasiksi henkinen väkivalta voi ihmisen murentaa. Median perusteella useat vetävät sitten mutkat suoriksi ja ajattelevat, että vanhoillislestadiolaiset naiset ovat alistettuja synnytyskoneita, miehet huippumaskuliinisia uroksia, lapset kärsiviä, elämä ankeaa ja tylsää kun ei saa edes televisiota katsoa. Onnellisia ja onnettomia ihmisiä on ihan yhtä lailla vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kuin yhteisön ulkopuolella. Ei siis tule yleistää vaan muistaa, että jokaisen ihmisen tarina on ainutlaatuinen. 

 Jos joku kokee vanhoillislestadiolaisen yhteisön turvallisena, lohduttavana ja jos usko antaa ihmiselle voimaa, on se tietysti äärimmäisen arvokas juttu. Mutta jos yhteisöön kuulutaan vain pelon vuoksi, siksi että ei halua tuottaa lähimmäisille surua tai menettää ihmissuhteita, kannattaa olla rehellinen. Koska jokaisella on siihen oikeus. Usko ei koskaan saa mielestäni olla ahdistava ja pelkoa aiheuttava, vaan voima, johon turvautua silloin kun tuntee itsensä pieneksi ja elämässä on vaikeita hetkiä. Toki uskoon voi turvata silloinkin kun elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. 

  Minulla olisi teille lestadiolaisille ja teille yhteisön ulkopuolella oleville yksi pieni ja vieno pyyntö. Ei kiinnitetä liikaa huomiota meihin ja teihin ja vedetä liian korkeita raja-aitoja. Ollaan ihmisiä toisillemme, erilaisista maailmankuvista huolimatta. Ei anneta ennakkoluulojen estää tutustumista ja ystävyyttä, ei yleistetä. Annetaan jokaiselle oikeus tehdä itse elämäänsä koskevat päätökset, ei halveksuta eikä tuomita. 

 Ja ennen kaikkea muistetaan se, että jokainen ihminen on yhtä hyvä ja arvokas Jumalan silmissä. Maailmassa on liikaa ahtaita lokeroita sen sijaan, että me oltais kaikki täällä yhtä. 

 Mulla on niin kevyt olo nyt. Niin kevyt, että askeleet vain tanssahtelee eteenpäin, on hyvä olla. ♡