rakennetaan siltoja, ei polteta niitä.

Hei! 

 Täytyy varmaankin pikkuisen avata tätä hiljaisuutta. Sitä, miksi en ole kirjoitellut. Mielessä on nyt niin suuria asioita, jotka tekevät elämästä pikkuisen vaikeaa tällä hetkellä. Tai ei oikeastaan vaikeaa, hieman kuluttavaa ehkä. 

Ihan ensiksi haluan sanoa, ettei tämän postauksen tarkoituksena ole arvostella, tuomita, vähätellä. Minulla ei ole mitään syytä tehdä sitä, mutta haluan nyt pikkuisen avata sydäntäni, ennen kaikkea olla rehellinen. Tiedän, että tätä lukee moni joka tulee surulliseksi sanoistani. Pyydän anteeksi, ettei ole ollut rohkeutta puhua ja kysellä, sitä on vaan kaiken vaikean keskellä yrittänyt suojella itseään ja muita. On halunnut miettiä rauhassa, yksin. 

  Kun luin ensimmäistä kertaa Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, ajattelin, ettei se kirja kosketa minua mitenkään. Olin silloin tiiviisti vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, onnellinen ja liitin usein iltarukoukseen pyynnön että Jumala antaisi voimia pysyä uskovaisena. Silloin vanhoillislestadiolaisuus oli minun kotini, ajatukseni, toiveeni. Koko elämäni, iloni, onneni, turvani. Silloin tunsin olevani oikeassa uskossa, seurapenkissä oli ihanaa istua ja kuunnella puhujan sanoja. Siioninlaulut kaikuivat kauniisti ympärilläni ja tunsin sitä uskomisen iloa, jollaista en ole pitkään aikaan tuntenut. Silloin elämälläni oli selkeä määränpää, en kyseenalaistanut vain uskoin. Joskus enemmän tai vähemmän, mutta uskoin vahvasti siihen että vanhoillislestadiolainen usko on se ainoa oikea ja me olimme Jumalan valtakunta. Minusta oli ihanaa lähteä seuroihin, jutella iltakylissä myöhään yöhön uskosta, elämästä, johdatuksesta, luottamuksesta. Naimisiinmenosta ja perheen perustamisesta.

Kun muutaman vuoden kuluttua luin Taivaslaulun uudestaan, itkin. Itkin sitä, kuinka joku osaa sanoittaa kaikki ajatukseni ja tunteeni, joita olin aina pelännyt. Itkin sillä minua pelotti. Pelotti myöntää, että usko oli muuttunut ahdistavaksi, pelottavaksi. Se ei ollut enää sellaista, joka antoi iloa ja turvaa, se tuntui kahlitsevalta, ankaralta. Pitkään pyristelin tunnettani vastaan. Ei saa järkeillä, siinä se usko menee, tiesin sen kyllä. Mutta en vain ymmärtänyt, miksi Jumala ihmiselle on järjen antanut, jos se olisi täysin turha.

En koskaan oikein ole sopinut siihen muottiin, minkä yhteisö naiselle muovaa. Rakastan lapsia ja toivon, että niitä minulle joskus minulle annetaan. Mutta ajatus siitä, että jonain päivänä minusta mahdollisesti tulisi suuren perheen äiti, pelotti ja ahdisti. Miten minä silloin jaksaisin kun tuntuu, että tavallinen arki opiskeluineen on jo niin raskasta ja painavaa! Toisaalta pelotti se, etten koskaan pääsisi naimisiin, vaan olisin loppuelämän yksin, ilman hellyyttä ja kumppanuutta. Tuntui että olisi valittava joko yksinäisyys tai suuri perhe. Minulle sanottiin, että Jumala ihmisen voimat paremmin tietää kuin ihminen itse. Ja että aviopuoliso kyllä löytyy, jos sen Jumala on hyväksi katsonut. Olihan se lohdullista, kaunistakin, mutta elämästä kun ei koskaan etukäteen tiedä. 

Sitten rakastuin mieheen, johon en uskoni vuoksi olisi koskaan saanut rakastua. Mutta kun rakkaus tulee, ei se kysele sopiiko tulla. En voinut tehdä ratkaisua, että olisin säästänyt uskoni ja lopettanut seurustelun vaikka moni siihen kehotti. En voinut tehdä sitä siksi, että tunteeni olivat liian vahvat ja se ihminen tuntui niin sopivalta. Sillä oli kauniit ajatukset, kärsivällisyyttä, halua jatkaa vaikka uskoni seurusteluun vaikuttaisikin. Hän jaksoi ymmärtää ja kuunnella, lohduttaa, löysi oikeanlaisia sanoja. Seurusteluamme ei kukaan hyväksynyt, mutta ymmärrän sen. Kun yhteisössä usko on elämän tärkein ja kallein asia, tuli pysytellä kaukana asioista jotka saattaisivat pyöräyttää tärkeysjärjestyksen päälaelleen. 

  Vähitellen sitä alkoi huomaamaan, että asiat, joita oli pitänyt itsestään selvinä, olivat kaikkea muuta kuin selviä. Jollain tapaa uskalsin avata silmäni ja pohtia asioita, joita koskaan ennen en ollut pohtinut. Huomasin, että uskomisessani kyse oli ollut pitkälti siitä, että toimin tavalla jolla minun odotettiin toimivan. Luin Raamattua, etsin kohtia, joilla vanhoillislestadiolaista uskoa selitetään. En löytänyt itseäni tyydyttäviä vastauksia siihen, miksi naisen ulkonäköä vartioidaan ja miksi televisio on pahempi synti kuin internet, josta taatusti löytyy pahempaa. Huomasin, että itselläni se oikea uskon idea oli hämärtynyt kaiken sen tapakulttuurin alle. Että useille oli tärkeämpää se, ettei varpaan kynsiä oltu lakattu punaisiksi kuin se, että jokaista tulisi kohdella Jeesuksen opetuksen mukaan tavalla, jolla haluaisit itseäsi kohdeltavan. En halunnut enää olla yhteisössä, jossa ei voinut täysin olla rehellinen, vaan jossa odotettiin tietynlaista ajattelutapaa, tiettyjä lauseita. En vaan enää osannut olla lestadiolainen, en pystynyt enää istumaan hiljaa seurapenkissä kun mieli myllersi ja kapinoi. En uskonut enää sellaiseen Jumalaan joka olisi niin julma, että jättäisi kaikki muut, lukuun ottamatta 100 000 lestadiolaisen joukkoa taivaan ulkopuolelle. Enkä enää jaksanut uskoa siihen, että Jumalalle olisi merkitystä sillä onko korvissa korut vai ei.

Ajattelin että ihan vain perheen ja läheisten takia on pysyttävä uskovaisena, ettei vain saa tehdä sitä päätöstä, sanoa niitä muutamaa sanaa ääneen. Että en jaksa enää olla vanhoillislestadiolainen. Että en enää ajattele asioista niin kuin vanhoillislestadiolaiset ajattelevat, etten enää allekirjoita kaikkia oppeja ja tapoja. Mutta nyt minun on pakko sanoa se.

Olisin kyllä voinut olla hiljaa, istua seurapenkissä samalla tavalla kuin ennenkin. Olisin voinut puhua samaa kieltä, nyökytellä oikeissa kohdissa, paheksua maailmaa ja vetää ihmisten välillä vankkoja vuoria. Mutta silloin olisin valehdellut itselleni ja muille. Totuus satuttaa, sen tiedän. Mutta vähiten minä toivoin lähimmäisilleni surua. Siitä surusta tunsin syyllisyyttä, joka joskus oli niin syvää, että seinät tuntuivat kaatuvan päälle.  Oli syyllinen olo siitä, että tiesin vanhempieni itkevän ja surevan, tiesin, että minusta oltiin huolissaan ja ollaan vieläkin. Mutta joskus on tehtävä valintoja. Valinnat eivät koskaan miellytä kaikkia, mutta tärkeintä on, että voi itse seisoa selkä suorassa valintojen takana. 

 Se, että maailmankuva alkaa muuttumaan, on aikamoinen kriisin paikka. Minun elämääni ja minua oli määritellyt yli 20 vuotta uskonyhteisö. Nyt täytyy alkaa rakentaa perustuksia uudelleen, alusta alkaen. Täytyy pohtia sitä, kuka  minä olen ja mitkä piirteistäni ovat niitä, jotka ovat olemassa vain muiden miellyttämistä varten. 

 Minä olen kiitollinen vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle siitä, että minulla on uskovainen perhe. Sen vuoksi kotona on aina ollut turvallista, eikä koskaan ole tarvinnut pelätä perheen hajoamista. Muistan suviseurojen hakkeen tuoksun, tuttujen laulujen soinnin, pizzajonot ja viileän lauantain ja sunnuntain välisen yön, jolloin seisoimme suviseurakentällä piirissä, oli kohtaamisia, tuttuja, ystäviä. Kiitän ystävistä ja siitä, että olen nuoruudessa säästynyt monelta huonolta asialta. Kiitän suuresta perheestä ja pikkusisaruksista, jotka olemassaolollaan tekevät elämästä niin paljon onnellisempaa.

Tiedän, että tämän postauksen myötä poltan muutaman sillan takanani. Ystävyyssuhteet muuttuvat ja ehkä lakkaavat, mutta ei sen tarvitsisi mennä niin. Minä kunnioitan sitä, jos joku kokee olevansa onnellinen vanhoillislestadiolaisena ja haluaa kuulua liikkeeseen. Se on hieno juttu, eikä minun tarvitse siihen puuttua. Jokainen tekee elämänsä ratkaisut ja tallaa omat polkunsa.  Toivon kuitenkin että minua ihmisenä kunnioitetaan. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta voi silti välittää. Olla ystävä. 

Ja toivoisin mahdollisuutta kirjoittaa vanhoillislestadiolaisuudesta ilman katkeraksi leimaamista. Sillä kyllähän kaikesta pitäisi pystyä keskustelemaan, toinen toistamme kunnioittaen :) 

Xxx Reetta