sanoja, kirjaimia
Heippa!
Pitkän aikaa olen odotellut, milloin inspiraatio löytää tiensä takaisin. Nyt tuntuu, että se on tullut takaisin, ainakin hetkeksi. Sanat ovat olleet aika kadoksissa, enkä ole oikeastaan kirjoittanut juuri mitään, satunnaisia esseitä lukuunottamatta.
Eilen avasin pitkästä aikaa tietokoneen ja kirjoitin. Olen alkanut kirjoittaa ”omaa taivaslaulua”, ajatuksia irtautumisesta ja elämästä ylipäätään. Asiat järjestyvät ja selkiytyvät, kun ne kirjoittaa ylös. Se on minun tapani käsitellä asioita, myös vaikeita sellaisia. Kirjoittaminen on minun tapani puhua, sanat ovat ystäviä. Kirjoittaminen on myös oman sydämen ja elämän läpikäymistä, muistamista, tuntemista. Vapautta ilmaista sitä, mitä sydän puhuu.
Olen joskus miettinyt, että entä jos meiltä vietäisiin vapaus ilmaista itseä ja sanoa juuri se, mitä ajattelee. Että olisi sellainen yhteiskunta, jossa olisi vain yksi totuus eikä mahdollisuutta vastustaa ja olla eri mieltä. Yhtäkkiä vietäisiin oikeus kirjoittaa ja lukea, tutkia ja oppia. Netissä ei pääsisi enää facebookiin tai twitteriin, eikä saisi tietää, miten muualla ajatellaan. Vaikka en oikeastaan osaa kirjoittaa politiikasta, minulle on tärkeää, että asioista voidaan olla eri mieltä ja osoittaa se. On aivan toinen asia, miten tätä vapautta käyttää. Täytyy olla sillä tavalla ihminen, ettei loukkaa sanoillaan ja ettei sanat tee vahinkoa.
Haluaisin kirjoittaa enemmän lestadiolaisuudesta, mutta pelkään, että minun sanani loukkaavat. Se ei ole kuitenkaan minun tarkoitukseni, sillä jokainen saa kuulua sellaiseen yhteisöön, joka tuo tukea ja turvaa ja iloita siitä. Se yhteisö on ollut minulle valtavan tärkeä ja läheinen. Se on sanellut minulle, miten uskon ja mitä ajattelen. Kun sellaisesta irtautuu, ei se yhtäkkiä lakkaa olemasta. Ne asiat, joihin on uskonut yli 20 vuotta, eivät yhtäkkiä katoa. Syntyy hillitön tarve ymmärtää ja selittää, puhua kokemastaan. Syntyy tarve kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun omaa maailmankuvaa joutuu pohtimaan uudestaan ja miltä tuntuu, kun irtautumisen jälkeen löytää elämästä asioita, jotka ovat aivan uusia ja osaa iloita niiltä. Miltä tuntuu kun sosiaalinen verkosto supistuu ja läheiset surevat, ettei meillä ole jälleennäkemisen toivoa? Miltä tuntuu, kun tietää, ettei vain usko sillä tavalla, mutta ei uskalla kertoa siitä sen vuoksi, että tietää aiheuttavansa läheisille surua ja murhetta? Miltä tuntuu, kun ihmiset toivovat, että palaisin takaisin? Miltä tuntuu kun etsii omaa uskoaan ja opettelee sitä, millä tavalla Jumalan näkee? Nämä asiat eivät ole helppoja, eivät todellakaan ja niiden kanssa taidetaan painia aika kauan.
En sano, että olisin kokenut siinä yhteisössä mitään väärää tai pahoja asioita, en suinkaan. Olen kokenut siinä yhteisössä iloa ja onnea, rauhaa, saanut vahvoja ihmissuhteita, turvaa. En ole siis vanhoillislestadiolaisuutta vastaan, en todellakaan. En itse vain koe joitain opillisia asioita sellaisiksi, että uskoisin niihin tai voisin niitä omassa elämässäni viljellä. Toivon, että minun tekstini vanhoillislestadiolaisuudesta auttaisivat liikeen sisällä olevia ymmärtämään meitä lähteneitä ja myös osaltaan rikkoisivat ennakkoluuloja lestadiolaista yhteisöä kohtaan.
En halua tehdä tästä blogista liian muokattua tai mietittyä, haluan rosoisuutta. Aitoa elämää, en kaunisteltua kuvaa. Minä elän elämää, jossa saa olla heikko, jossa ei tarvitse koko ajan miellyttää muita, ja jossa ei ole tärkeää se, vastaako olohuoneen sisustus sisustuslehden keskiaukeamaa tai onko vaatekaappi uusimman muodin mukainen. Tällä hetkellä vanhoillislestadiolainen tausta vaikuttaa minuun, sillä yritän rakentaa omaa maailmankuvaani irtonaisista palasista. Se tausta tulee esiin joka päivä, ihmisten kohtaamisissa ja omissa ajatuksissa.
Tämä blogi on tällainen julkinen päiväkirja, ajatusroskis. Tapa jäsentää ja havannoida maailmaa, etsiä sieltä merkityksiä. Kommenttiboksissa saa mielellään keskustella, haluan haastaa omaa ajatusmaailmaa!