suurien asioiden vuosi

Heippa! 

  Viime vuosi oli tärkeä, kepeä, suuri ja minua muuttava vuosi. En muista, että mikään vuosi aikaisemmin olisi muuttanut minua niin paljon kuin viime vuosi.

On mukavaa jaksottaa elämäänsä vuosien mukaan. Vuonna 1993 putkahdin maailmaan nenä poskella, vuonna 2000 Suomi sai ensimmäisen naispresidentin ikinä. Minusta tuli hetkeksi aikuinen kun menin rippikouluun 2008 ( nyt muistelen kauhulla sitä miten hukassa olin silloin, teinivuodet olisi saanut kyllä hypätä yli…) 2009 menin opistoon, tulin sieltä pois ehkä taas hiukkasen aikuisempana 2010, aloitin lukion ja sain painaa valkolakin päähän 2013. Samana vuonna pääsin sisään yliopistoon ja muutin Rolloon. Huhtikuussa 2014 tapasin hänet ja 28.11.2015 kihlauduimme. Elämästäni olen ollut suurimman osan ajasta aivan hukassa itseni kanssa, mutta sellaista kai se kaikilla on. Itsensä etsimistä ja löytämistä. Kasvamista, luottamista. 

  Viime vuonna olen tehnyt töitä välillä liikaa ja välillä liian vähän ja olen arvottanut sen perusteella itseäni. Olen opiskellut liian vähän, mutta kuitenkin aikatauluissa ja KELA:n vaatimuksissa kiinni pyristellen.  Olen ollut itselleni kamalan vaativa, olen ollut kamalan väsynyt ja tapellut vimmalla masennusta vastaan. Olen ottanut jättisuuren harppauksen kohti parantumista ja ymmärtänyt sittenkin, että se, millä tavalla näen itseni, ei ole totuus. Olen yrittänyt ottaa niskaotetta huonosta itsetunnosta ja olen oppinut välillä sulkemaan korvani ja ajattelemaan muiden sijaan itseäni. Olen opetellut välttämään sellaisia ajatuksia, että ”nyt minun pitäisi” , ” en osaa kuitenkaan”, ” olen ällöttävä laiska läskikasa”, ” kaikki menee kuitenkin päin helvettiä”. Vihaan pessimismiä ja olen yrittänyt pyristellä siitä irti.

Olen elänyt suurien asioiden kanssa, mutta tullut hiukkasen viisaammaksi. Olen aloittanut joogan ja yrittänyt oppia mediotimaan. Olen ollut ikäväpuuskissa suurinpiirtein joka päivä. En ole käynyt kertaakaan ulkomailla. 

 Olen juonut varmaan miljoona litraa kahvia ja saman verran kiloissa suklaata. Olen liikkunut liian vähän ja usein netflix on voittanut kirjojen lukemisen. Oli rollon juhannus, pikkusiskot kyläilemässä kesällä, reissu pikkusiskon luokse Jyväskylään. Rakkaus poikaystävään syveni ja tulin koko ajan varmemmaksi siitä, että meillä on yhdessä hyvä olla. 

 Sanoin sen, mitä olin halunnut sanoa pitkään, sen etten halunnut enää olla vanhoillislestadiolainen. Päätös oli ehkä vaikein ikinä mutta samaan aikaan niin helppo. Kesällä laitoin ensimmäistä kertaa ripsiväriä ja joulukuussa otin reiät korviin. Tunsin olevani vapaa, mutta samalla tunsin hirvittävää syyllisyyttä siitä, että aiheutin läheisilleni niin paljon surua. Lestadiolaisuus ei täysin koskaan minusta irtoa, vaikka joskus niin toivoisin. Se on aina osa minua, osa minun elämääni. Se on minulle kauniita muistoja, mutta myös ajatusmaailma, jota en täysin hyväksy. 

Viime vuoteen on mahtunut paljon aika kimurantteja juttuja, mutta myös vaaleanpunaista hattaraa ja kauniita auringonlaskuja. Parhaimmat asiat ovat niitä yksinkertaisia, pieniä asioita. Niitä, kun voi päivän kuulumiset vuodattaa toiselle, lenkki ystävän kanssa, musiikki, hyvä lounas, yöpöydällä lojuvat kirjat. Ei elämässä tarvitse suuria tapahtua… 

Viime vuonna olin ehkä kiitollisempi kuin ikinä.