Taustana vanhoillislestadiolaisuus
Moikka!
Viena kirjoitti hyvän postauksen uskonnollisesta taustastaan, vanhoillislestadiolaisuudesta.
Omasta uskonnollisesta taustasta on vaikea kirjoittaa, sillä silloin tulee väistämättä loukanneeksi yhteisöön kuuluvia, vaikka se tarkoitus ei olisikaan. Toisaalta uskon siihen, että asioista on puhuttava avoimesti, ja se, että joku on onnellinen vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, ei ole minulta pois, eikä se, että minä en yhteisössä ollut onnellinen, ei ole keneltäkään pois. Olen muutaman kerran kirjoittanut aikaisemmin lestadiolaistaustastani, ja sen jälkeen saanut kommentteja, että miksi asiasta edes pitää kirjoittaa ja yhteisöstä jauhaa. Olinhan itse tehnyt päätöksen, että irrottaudun yhteisöstä. Ajattelen kuitenkin niin, että vanhoillislestadiolaisuus on ollut niin olennainen osa elämääni ja on edelleen, että siitä on mahdotonta irrottautua täysin. Se on osa identiteettiäni, kasvualustani, ympäristöni. Se on asia, joka joskus herättää minussa katkeruutta, mutta asia, josta osaan myös olla kiitollinen. Ja asia, josta minä saan puhua ja sanoa mielipiteeni. Ja kertoa oman kokemukseni, mutta samalla kunnioittaa muiden erilaisia kokemuksia. On vaarallista jos maailmassa on tabuja ja asioita, joista ei uskalleta puhua. Ja kun puhun lestadiolaisuudesta, puhun yhteisön opista ja käsityksistä, en ihmisistä. Jokaisen uskonnollisen yhteisön oppi täytyy olla sellainen, että siitä saa olla myös eri mieltä tai sitä saa pohtia kriittisesti. Muutoin uskonnon nimissä voidaan tehdä hirveän pahoja asioita.
Etenkin naistenpäivänä sitä ajatteli paljon sitä, millainen oma rooli naisena ja millainen maailma on mahdollinen naisena. Vanhoillislestadiolaisena se maailma olisi ollut sellainen, etten olisi varmaan ikinä pystynyt sopeutumaan siihen. Ja ennen kaikkea, en olisi hyväksynyt sellaista maailmankuvaa. Vanhoillislestadiolaisuudessa moni "sääntö" ( tai pikemminkin omantunnonasia, yhteisössä ei puhuta säännöistä, vaan siitä, että uskovainen haluaa elää tietyllä tavalla) koskee nimenomaan naisia. Esimerkiksi meikkaamista ei katsota hyvällä. Tämä kyllä varmaan tulee ajan myötä muuttumaan radikaalisti, sillä muistan, että omassa teini-iässä ei todellakaan voinut meikata ja värillinen päivävoidekin oli aika nounou, mutta nykyisin meikkauskieltoon ei ehkä suhtauduta niin ankarasti. Ja muistan, että rippikoulussa me tytöt pohdimme muunmuassa niinkin tärkeitä kysymyksiä, että saako kulmia nyppiä tai ripsiä kääntää, vai ovatko ne syntiä. Nykyisin tällaiset pohdinnat tuntuu ihan absurdeilta. Miksi edes omaan kehoa koskevissa asioissa pitäisi saada lupa joltain toiselta, usein niiltä miessukupuolta edustavilta puhujilta? Itse rinnastan meikkaamisen pukeutumiseen ja siihen puuttuminen on mielestäni sama asia, kun joku määräisi, ettei naiset saa käyttää vaikkapa keltaista paitaa.
Ehkäisykielto koskee pitkälti myös naisia, tai ainakin naiset kantavat sen jäljet kehossaan. Olen tiennyt nuoresta asti, ettei minusta ole suurperheen äidiksi ja olen tuntenut siitä hirveästi syyllisyyttä ja huonommuutta. Muistan, että joskus ajattelin, etten ikinä haluaisi olla lähes koko ajan raskaana ja säikähdin omia ajatuksiani. Olin varma, että Jumala tulisi rankaisemaan minua, eikä antaisi minulle yhtään lasta. Toki ehkäisykiellossa ei ehkä enää olla niin jyrkkiä, vaan ehkäisy sallitaan joissain olosuhteissa ja tietysti ihmiset itse päättävät, miten asiaan suhtautuvat. Yleinen kanta on kuitenkin se, että joskus ehkäisyyn voidaan päätyä esimerkiksi lääkärin kehoituksesta. Mutta miksi asioiden pitäisi mennä niin pitkälle? Ja ylipäätään, kenellä on oikeus puuttua toisen niin yksityisiin ja intiimeihin asioihin? Ei kenelläkään.
En vihaa suurperheitä tai arvostele ihmisten tekemiä ratkaisuja. Se, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa arvostelen on se, että kaikki eivät voi tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä aidosti omasta tahdostaan, vaan joskus yhteisön tahdon sanelemana. Se on mielestäni väärin. Suuret perheet eivät ole väärin tai lapsia ikinä liikaa. Väärää on se, että jos perhe on kasvanut vain sen vuoksi, että yhteisö niin velvoittaa. Väärää on se, että nainen on tullut uudestaan ja uudestaan raskaaksi, vaikka ei olisi halunnut. Olen itse kasvanut suhteellisen isossa perheessä, toki lestadiolaisessa mittakaavassa aika normaalissa perheessä. Nuorempana sitä häpesi sitä, että minulla oli niin monta sisarusta ja mietti, että onko kamala synti, jos valehtelee että sisaruksia on kaksi vähemmän. En halunnut, että saisin lestaleiman. Nykyisin isoa perhettä arvostaa, sillä nuoremmat sisarukset ovat parasta mitä maailmassa on. On parasta, että nuorin pikkusiskoista, ekaluokkalainen, kirjoittaa ystävänpäiväkirjeen, jossa kertoo, että on käynyt viikonloppuna Eedenissä ja saanut pään veden alle :´)
Vanhoillislestadiolaisessa ympäristössä kasvaminen on ollut turvallista ja säästänyt minut monelta. Kun on ollut täysin absolutisti 22 vuotiaaksi, alkoholia tuskin ikinä oppii edes käyttämään. Tarkoitan tällä, että vaikka olen irtaantunut yhteisöstä, minua ei kiinnosta erityisemmin käyttää alkoholia. Pari siideriä tai viinilasillinen silloin tällöin on ihan ok, mutta en ikinä ole kokenut, että jokaisen viikonlopun tavoite pitäisi olla mahdollisimman kova darra. En ole ikinä edes ollut humalassa enkä tuskin koskaan tule olemaankaan.
Ehkä suurin syy kuitenkin sille, etten kokenut vanhoillislestadiolaista yhteisöä omakseni, on minulle se, että haluan pohtia asioita syvällisesti ja kriittisesti, esittää kysymyksiä. Olen aina lukenut paljon ja laajentanut sen avulla maailmankuvaani. Vähitellen sitä vain huomasi, ettei halua ajatella sillä tavalla, miten yhteisöön kuuluminen velvottaisi. En halunnut tuomita naispappeutta, hyväksyä ehkäisykieltoa, vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia tai ajatella, että taivaassa on paikka vain lestadiolaisille. Minusta ei siis ole mitään järkeä sanoa olevansa lestadiolainen, jos sydämessään ei asioista ajattelisi samalla tavalla kuin yhteisön oppi opettaa. Enhän minä voi sanoa olevani esimerkiksi juutalainen tai muslimi, koska en usko niiden oppeihin. Samalla kuitenkin ajattelen, että on ihanaa, että yhteisöön kuuluminen antaa joillekin pohjan elämälle ja tarkoituksen kaikelle. Sitä tulee kunnioittaa ja arvostaa. Yhteisöön kuuluminen tai kuulumattomuus on jokaisen oma asia, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa, miten ihmisen tulisi ajatella tai olla. Kenelläkään ei ole oikeutta siis sanoa minulle, että minun pitää olla lestadiolainen jotta pääsen taivaaseen, eikä minulla ole oikeutta sanoa, että kaikkien olisi erottava yhteisöstä. Jokaisella on oltava rauha elää elämäänsä sillä tavalla, miten sydän siihen ohjaa. Mutta jokaisella on kuitenkin oltava oikeus puhua ja kysyä, sanoa ja ajatella.
Vanhoillislestadiolaisena minua hämmensi se, että huomasin, ettei minulla ollut kunnollisia perusteluja sille, miksi uskoin asioiden olevan tietyllä tavalla. Jos joku kysyi minulta, miksi meillä ei ole telkkaria, en osannut vastata siihen kuin ympäripyöreästi, että "lestadiolaiset ajattelee ettei telkkaria tarvita kun sieltä tulee niin paljon sellaista, mikä ei tue uskonelämää." Sitten saattoi seurata toinen kysymys, että miksi internet oli kuitenkin ok, vaikka sen kautta kaikki paha oli paljon helpommin saavutettavissa kuin telkkarin. Miksi tanssiminen oli synti vaikka Raamatussa lukee, että ylistäkää Jumalaa soittaen ja tanssien? Miksi homous oli niin hirveä asia, sillä Jumalahan loi ihmiset omaksi kuvakseen? Miksi Raamatusta otettiin tiettyjä kohtia ja jätettiin toiset kohdat huomioimatta? Miksi en itse lukenut Raamattua vaan kuuntelin seuroissa miesten tekemää tulkintaa siitä? Miksi kaikkien syntien ajateltiin olevan samanarvoisia, sillä onhan nyt ehkäisy ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö pikkuisen eri leveleillä? Miksi vain vanhoillislestadiolaiset pääsevät taivaaseen? Millainen Jumala jättää lähes 7 miljardia ihmistä pelastuksen ulkopuolelle? Huomasin jatkuvasti törmääväni asioihin, jotka vain olivat niin, mutta joiden olemassaololle ei löytynyt mielestäni riittävästi perusteluja. Yliopistomaailmassa sitä oppii argumentoimaan ja esittämään mielipiteensä vahvoin perusteluin ja etenkin huomaamaan, jos niitä perusteluja ei ollut.
Vanhoillislestadiolaisena koin kuitenkin rauhaa. Luottamusta siihen, että asiat tapahtuvat syystä ja että tässä juuri on minun tarkoitus olla. Tällöin puhuttiin uskon tuomasta rauhasta ja omantunnon rauhasta. Silloin ajattelin, että kukaan yhteisöön kuulumaton ei voi tuntea tällaista rauhaa mitä itse tunsin. Nyt yhteisön ulkopuolella tunnen kuitenkin samanlaista rauhaa. Luotan siihen, että selviän ja kaikki tapahtuu syystä. Luotan elämään ja sen kiertokulkuun. Luotan siihen, että löydän oman paikkani. Elämä on niin paljon helpompaa nyt, kun ei tarvitse pohtia kumpaan maailmaan kuuluu ja tuntea syyllisyyttä omista ajatuksista ja tarpeista. On vapauttavaa kun saa ladata musiikista voimia, tanssia selkä hiessä, katsella leffoja, jotka saavat kyyneleet silmiin ja ajatella, että onpa ihanaa kun tuo homopariskunta saa yhteisen lapsen.
Nykyisin kun irtautumisesta on jo aikaa ja omaa maailmankuvaa on saanut rakentaa jo tovin, lestadiolaisuuteen ei ehkä suhtaudu enää samalla tunnelatauksella kuin aiemmin. Siitä on tullut neutraalimpi asia. Aluksi vaikeinta oli kestää se, että oma irtautuminen satutti läheisiä. Oli vaikeaa tietää, että ihmiset rukoilee sen puolesta, että saisin palaamisen armon, vaikka itse olin onnellisempi kuin ikinä. Nykyään en edes tiedä, uskonko Jumalaan tai Jeesukseen. Huomaan etsiväni järkevyyttä ja tieteellisyyttä, ja siihen on vaikea mahduttaa uskonnollinen maailmankuva. Joskus kyllä ajattelen, että tieteen avulla ei ole kuitenkaan osoitettu, etteikö Jumalaa voisi olla. Ja jollain tapaa uskon siihen, että jossain on joku, joka on luonut tämän kaiken ja joku, joka pitää ihmisistä huolta. Jossain on joku, jonka puoleen voi kääntyä ja joka kuuntelee.
Mä kuulisin mielelläni kokemuksiani ja ajatuksia ja etenkin sellaisia, jotka eroavat omistani. Sana on siis vapaa! Ja tuossa kommenttiboksissa on mahdollista olla anonyymi, niin uskaltakaa puhua ja sanoa vastaan! :)
Kommentit
Samoista taustoista itekkin ja siis asia mitä en ymmärrä on se loputon kiinnostus toisten asioista. Ei vaan ymmärrä, että mitä väliä vaikka maija nyt oliki lakannu kynnet. Ite oon ottanu semmosen linjan, että jos ei mun elämään vaikuta eikä muita vahingoita niin ei paljoa kiinnosta. Lähinnä kiinnostaa omaan ja läheisten elämään keskittyminen. Yllättävän helpottavaa ja vapauttavaa. Mutta kaikilla vapaus valita ja toivottavasti valinta on sellainen, että oma elämä tuntuu oman näköseltä. Rauhaa ja rakkautta!
Niinpä! Jokaisen olisi hyvä keskittyä omaan elämäänsä eikä siihen, että kertoo toiselle missä asioissa toinen tekee ja elää väärin. Toisaalta yhteisössä kuitenkin on opetus siitä, että harhaan astunutta pitäisi yrittää kauniisti ohjata oikeaan suuntaan. Ja itsekin täytyy muistaa se, että vaikka en lestadiolaista oppia pidä oikeana, minun tehtävä ei ole kertoa lestadiolaisille että niiden pitäisi jättää yhteisö. Olen yrittänyt kunnioittaa kaikkien vakaumusta, mutta mielellään keskustelen siitä. Usein vain niissä keskusteluissa itse pitää vähän hiljentää ettei loukkaa toista tai ainakin pyrkiä sanomaan oman mielipiteensä mahdollisimman nätisti vaikka joskus tekisi mieli vaan huutaa. :) Kaikilla tosiaan vapaus valita ja tehdä elämässään ne valinnat, joiden kanssa haluaa elää. Oma valintani oli yhteisöstä lähteminen, ja ajattelen että se oli oikea valinta. Aurinkoisia kevätpäiviä sulle!
Huvittaa tuo kun sanot että asioita tehdään yhteisön sanelemana, esimerkiksi jollakin suuri perhe kun yhteisö niin sanelee. Minua lestadiolaisena sekä äitina tämä loukkaa todella paljon! Luuletko todella, että ihmiset eivät tee valintoja oman tahdon mukaan? Ihmiset ovat siellä yhteisössä mukana kun uskovat niin ja haluavat elää sen mukaan, aivan omasta tahdosta. Kukaan ei pakota ketään tekemään yhtään mitään tai kuulumaan yhteisöön. Harmi jos koet sen niin, mutta koen sen loukkaavana että asiasta kirjoitetaan niin että lestadiolaiset tekevät sitä ja tätä koska miespuhuja niin sanoo/yhteisö niin sanoo. Ei, elän näin koska uskon sen olevan oikein. On ok jos itse koet sen niin että joku sinua pakottaa, mutta ihmettelen kovasti kun sanot että osa ihmisistä ei voi tehdö päätöksiä omasta tahdostaan, vaan yhteisön sanelemana. Miten voit sanoa näin? Oletko joskus nähnyt että joku olisi pakotettu tekemään jotain? Mielestäni kannattaisi muotoilla asia enemmän niin, että tämä on SINUN kokemuksesi, et voi laittaa sanoja muiden suuhun.
Itse olen nuori kahden lapsen äiti, ja kiitollisena otan kaikki lapset vastaan. En ikinä ole kokenut että joku sanelisi minulle miten joudun elämään, EN IKINÄ! Elän OMAN omantuntoni mukaan Olen itse valinnut elämäntyylini ja uskoni, ja ylpeä siitä. Aino asia joka Ahdistaa on se, miten ihmiset meistä kirjoittavat leimaavasti ja syyttävästi, ja antavat sen käsityksen että jokin sanelee ja pakottaa tekemään jotain. Uskomatonta. Jos itse en kokisi tätä uskoa omakseni, lähtisin pois. Enkä jäisi arvostelemaan ja syyttelemään ja leimaamaan niitä, jotka sillä tavalla haluavat uskoa.
Ymmärrän, että sinulla on eri kokemus, ja se on ihan ok. Mutta en ymmärrä miksi leimaat yhteisön jäseniä? Ja kun annat sen ymmärryksen, että kukaan ei oikeasti halua isoa perhettä, vaan isot perheet on siksi kun joku käskee.
En minäkään kirjoittelen yhteisöön kuulumattomista ja arvostele heidän elämäntapaansa. Annan kaikkien elää omaa elämää, kunnioitan jokaisen elämäntapaa. Erilaisuus on rikkautta ja toivoisin myös sinulta sitä kuuluisaa suvaitsevaisuuttq myös meitä uskovia kohtaan. Toivoisin vain ettei niitä, jotka kokevat lestadiolaisuuden omakseen, ei leimattaisi ja kirjoitettaisi kuinka yhteisö sanelee miten pitää elää. Voiko olla loukkaavampaa kuin kritisoida toista ihmistä lasten määrästä, ja sano että sinulla on iso perhe sen takia kun joku käski niin? Toivon ettei lasteni tarvitsisi ikinä kuulla tämmöisiä kommentteja, jokainen lapseni on äärettömän rakas ja toivottu, pieni pala taivasta. Toivon myös, ettei kukaan ikinä ajattelisi että olen pakolla synnyttänyt lapseni eivätkä ne ole haluttuja, valitettavasti tekstisi ruokkii juuri tällaista ajatustapaa. Minusta tämä on erittäin loukkaavaa myös lapsiani kohtaan.
Toivottavasti sinulle myös suodaan lapsia, ja saat kokea elämän ihmeen. Se laittaa asioita uuteen perspektiiviin.
Mukavaa jatkoa sinulle!
Moikka! Erityiskiitos tästä kommentista ja pahoittelut siitä, jos mun sanat jollain tavalla loukkas sua! Se ei ollut tarkoitus. Vanhoillislestadiolaisuus on kuitenkin se ympäristö missä oon kasvanut, ja vaikka yhteisöstä olisikin irtaantunut, se on aina matkassa mukana. Siksi olen tänne blogiin välillä kirjoittanut irtaantumisprosessista ja omista kokemuksista. Olis kivaa jos lähettäisit mulle vaikka sähköpostia niin voitais aiheesta jutella enemmän ja vaihtaa ajatuksia! :)
Kun mä olen kirjoittanut mun taustasta, olen yrittänyt painottaa sitä, että tässä on vain yhden ihmisen kokemus. Vain minun kokemukseni. Siksi tästä ei voi vetää johtopäätöksiä koskien yhteisöä. Eli kun puhun omista kokemuksista, en leimaa yhteisöä, koska yhden ihmisen kokemuksista ei voi tehdä olettamuksia koskien koko yhteisöä tai kaikkia yhteisön jäseniä. Sehän on vain minun kokemukseni. Ja kun puhun vanhoillislestadiolaisuudesta, puhun yhteisön opetuksesta ja opista, en ihmisistä. En siis aivan ymmärrä sitä, miksi pitäisi loukkaantua siitä, että koen asiat eri tavalla kuin sinä? Mä luen usein Päivämiestä ja päivämiehen blogeja, enkä loukkaannu kirjoittajien teksteistä, jotka ovat mun ajatusmaailman vastaisia. On hienoa, että täällä maapallolla riittää tilaa kaikenlaisille kokemuksille ja ajatuksille. Mustavalkoisuus ei koskaan ole hyvä juttu. Siksi en todellakaan kiistä sitä, etteikö vanhoillislestadiolaisten joukossa olisi ihmisiä, jotka ovat onnellisia yhteisössä ja kuuluvat yhteisöön koska haluavat. En siis todellakaan ole sitä mieltä, että yhteisöön kuulutaan vaan siksi että joku pakottaa. Se olisi äärimmäisen mustavalkoinen ja hölmö ajatus. Se, että itse en kokenut yhteisöä/oppia sellaiseksi, että olisin voinut hyväksyä sen, ei tarkoita sitä, etteikö joku voisi niin kokea. Siksi yhteisöstä irtaantuneen ja yhteisöön kuuluvan kokemukset ovat kumpikin yhtä oikeita ja tärkeitä ja on hyvä juttu että kaikenlaiset kokemukset tulevat esiin! :)
Kukaan ei todellakaan pakota kuulumaan yhteisöön ja siihen saa kuulua kuka haluaa tai olla kuulumatta. Mutta kaikissa tiiviissä yhteisöissä (myös muissa uskonnollisissa yhteisöissä/ poliittisissa ideologioissa/ oikeastaan kaikissa yhteisöissä, oli se koossa pitävä voima mikä tahansa) on valtarakenteita. Yhteiskuntatieteiden opiskelijana mua kiinnostaa erityisesti kaikki valtarakenteet ja vallankäyttö ylipäätään. Yhteisöissä on siis valtaa määrittää, kuka kuuluu yhteisöön ja kuka ei. Siellä on valtarakenteita, jotka määrittävät yhteisön käsitykset ja normit. Vanhoillislestadiolaisuudessa tämä valta on aika pitkälti miehillä, sillä miehethän ovat juuri niitä, jotka saarnaavat Jumalan sanaa seuroissa. Ainakin kokemukseni mukaan juuri suhtautuminen ehkäisyyn on yksi asia, jonka perusteella tehdään jaottelua siihen, kuka on uskovainen ja kuka sitten ei. Ja monet tapanormit myöskin (sinua ei siis pidetä uskovaisena, jos olet esimerkiksi lakannut kynnet). En tiedä onko ajatus tästä muuttunut, mutta ainakin itse opin lestadiolaisena sen, että uskovainen ei ehkäise (paitsi poikkeustapauksissa) eli jos päädyt perhesuunnitteluun, uskosi tila ei ole oikea. Olenko väärässä? En ainakaan ole kuullut, että yhteisössä voisi avoimesti kertoa että on päätynyt toimimaan yhteisön opin vastaisesti ilman että uskon tilaa kyseenalaistettaisiin. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä jokaisessa uskonnollisessa yhteisöissä on käsitykset oikeasta ja väärästä. Mielestäni voi siis sanoa, että yhteisö velvoittaa jäsenensä elämään tietyllä tavalla. Siinä ei ole ongelmaa niin kauan kun yksilö aidosti voi tehdä omat päätöksensä omantunnon kautta. Mutta entä jos esimerkiksi minä olisin jäänyt yhteisöön ja sanoisin, että mun mielestä naispappeus on ok, homot voi mennä kirkossa naimisiin ja on ok ehkäistä. Tuskin kukaan pitäisi minua uskovaisena?
Sanot, ettet ole kokenut sitä, että joku sanelisi sinulle, miten tulisi elää. Se on hieno juttu, sillä se kertoo siitä, että olet onnellinen yhteisössä ja koet sen oikeana. Me ollaan varmasti kumpikin sitä mieltä, että lapset on suurimpia lahjoja mitä ihminen voi saada. Ei itsestäänselvyyksiä, vaan aina lahjaa. Oli niitä sitten yksi tai kymmenen. Se, että sä olet halunnut ottaa omat lapsesi vastaan ei poista sitä todellisuutta, että yhteisössä voi olla joku, joka ei jaksaisi enää ottaa lapsia vastaan (ihmisillä on erilaisia voimavaroja, kaikista ei ole isojen perheiden äideiksi). En todellakaan ole väittänyt, että kukaan ei oikeasti haluaisi monta lasta. Mielestäni on vain väärin, jos asiassa ei voi tehdä aidosti omaa ratkaisua, vaan neuvoa pitää kysyä esimerkiksi toiselta liikkeeseen kuuluvalta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö joku, kuten sinä, haluaisi aidosti ja omasta tahdostaan ottaa vastaan niitä lapsia, joita sinulle suodaan. Ja on aina ihanaa ja mahtavaa kun lapsiin suhtaudutaan lahjoina, sillä lahjoja ne todellakin ovat. Enkä mä ajattele että kaikki lestadiolaisnaiset synnyttävät pakolla lapsia, mutta näen, että yhteisössä on sellaisia rakenteita, jotka mahdollistavat että sellaista voi tapahtua. Olen kuullut kokemuksia siitä, että se, että lapsia syntyy tiheästi ja perhe kasvaa nopeasti, on saanut äidin väsymään ja sairastumaan ja äiti on kokenut, ettei itse voi määrätä perheensä kokoa.
Kokemuksia on siis erilaisia. Itse tiedän monta onnellista tarinaa yhteisöstä, mutta myös niitä vaikeita kokemuksia. Kummatkin ovat yhtä tärkeitä.
Ehkä lestadiolaisuudesta kirjoitetaan paljon siksi, kun se on niin tiivis yhteisö ja aika sisäänpäin kääntynyt. Ihmiset eivät siis tiedä siitä juuri mitään. Ja siksikin siitä kirjoitetaan, koska se on kuitenkin suhteellisen suuri ja merkittävä yhteisö Suomessa. Jos olet lukenut lehtiä/seurannut mediaa, ihan samalla tavalla kirjoitetaan esimerkiksi muslimeista. Ei se tarkoita aina että kirjoittajien tarkoitus olisi leimata tiettyä ryhmää. :) Omista kokemuksista puhuminen ei ole leimaamista tai syyttelyä. Se on omien kokemuksien kertomista.
Mukavaa jatkoa sinulle myös! Harmi että ymmärsit mun tekstin ja pointit välillä väärin ( en todellakaan leimaa/syyttele/väheksy ketään), mutta jokainen tulkitsee tavallaan ja omasta perspektiivistä. Ehkä olisi pitänyt ilmaista itseäni selkeämmin. :)
Ymmärrän, että painotat että tämä on sinun kokemuksesi. Silti kirjoitat, miten osa ihmisistä tekee päätöksiä yhteisön sanelemana? Et kirjoita vain omasta kokemuksestasi, vaan kirjoitan osan yhteisön puolesta?
En koe sitä loukkaavana, että koet asiat eri tavalla. Kaikilla on vapaus ajatella omalla tavallaan. Loukkaannuin siitä, miten kirjoitat yhteisöstä, ja lestadiolaisista, ja kuinka he toimivat yhteisön sanelemana. Ihmiset toimivat sen mukaan, kun uskovat, ja nämä ihmiset toimivat yhteisönä, koska uskovat samalla tavalla ja usko yhdistää heitä, ihmisillä on tapana toimia yhdessä samoin ajattelevien kanssa. Ymmärrän, että on hankala ymmärtää että joku vielä uskoo siihen "vanhanaikaiseen raamattuun".
Miksipä päivämiehen kirjoituksista loukkaantuisi? Ei siellä kirjoiteta leimaavasti ei-lestadiolaisista.
Käytät argumenttina sitä, että olet viisaampi, koska opiskelet tiettyä alaa, ja ymmärrät siksi, että ihmiset käyttävät yhteisössä valtaa. Et ilmeisesti ymmärrä, että käsitykset tulevat raamatusta? Ei kukaan yhteisön jäsenistä niitä keksi! Tämä on melkoisen olennainen osa, jos sitä ei ymmärrä, menee moni muukin pieleen.
"Ainakin kokemukseni mukaan juuri suhtautuminen ehkäisyyn on yksi asia, jonka perusteella tehdään jaottelua siihen, kuka on uskovainen ja kuka sitten ei." Jos itse ehkäisisin, en edes ajattelisi olevani lestadiolainen, sillä silloin en olisi samaa mieltä heidän opin kanssa. Niinkuin sanot, joka uskonnossa on käsitys oikeasta ja väärästä.
"Mutta entä jos esimerkiksi minä olisin jäänyt yhteisöön ja sanoisin, että mun mielestä naispappeus on ok, homot voi mennä kirkossa naimisiin ja on ok ehkäistä. Tuskin kukaan pitäisi minua uskovaisena?" Miksi kukaan jäisi yhteisöön, jonka oppiin ei usko? En minä ainakaan. Tällöin et itsekään koe olevasi lestadiolainen, niin miksi lestadiolaisetkaan ajattelisivat sinun olevan "uskovainan", kun et usko niinkuin he? Se ei tarkota, etteikö yhteisön tapahtumissa saisi ihan vapaasti käydä. Kaikki ovat sinne tervetulleita, vaikka eivät uskokaan samoin.
On todella surullista jos joku tekee päätöksiä elämässään vain toisten sanelemena. Ei sen niin pidä olla. Usko lähtee omasta sydämestä, jos uskot, haluat elää myös niin. En yhtään vähättele sitä asiaa, etteikö ison perheen äiti voisi olla väsynyt. Varmasti voi, ja väsyneitä äitejä on. Mutta myös yhden lapsen äiti voi olla väsynyt, voi olla myös väsynyt ja masentunut, vaikka ei olisi yhtään lasta. Muutkin asiat elämässä kuormittavat ja väsyttävät(en todellakaan tällä kommentilla edelleenkään vähättele väsynyttä äitiä). Tässä hyvä artikkeli asiasta https://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/16_lapsen_lestadiolaisai... .
Sinun bloginlaisesi kirjoitukset lestadiolaisista saavat usein vain isomman kynnyksen lestadiolaiselle äidille pyytämään apua, sillä monella on se käsitys, että he toimivat synnytyskoneina, joka on todella halventava termi ensinnäkin.
Kyllä, kaikki tarinat ovat aivan yhtä tärkeitä. Kirjoittaa ja puhua aina saa. Omista kokemuksista voi myös kertoa toisia kunnioittavasti, täytyy antaa Vienalle tästä pisteet.
Saat toki tällä lestadiolaisuusaiheella varmasti blogiisi lisää lukijoita, se on ihan hyvä väline siihen, jos lukijoita ei muuten saa.. Just saying.
Minun osalta hyvää jatkoa, tämä väittely ei tuskin johda mihinkään, sillä ajattelemme asioista niin eri tavalla. Jos et ymmärrä, miten voin loukkaantua tekstistäsi, tuskin ymmärrät muitakaan mietteitäni. Kaikkea hyvää kuitenkin sinulle!
Kannattaa lukea vielä blogikirjoitus uudestaan ja keskittyä ymmärtämään kokonaisuutta. Kommenteistasi saa kuvan, että vähättelet kirjoittajan kokemusta. Ihan kuin et uskoisi, että siellä samassa yhteisössä, jossa sinä olet onnellinen, joku muu voi olla onneton.
Tyylisi kirjoittaa on todella hyökkäävä. Minua ihmetyttää, miten vaadit kunnioitusta uskoasi ja elämäntapaasi kohtaan, mutta silti et itse pysty kunnioittamaan kirjoittajaa, esimerkiksi "Saat toki tällä lestadiolaisuusaiheella varmasti blogiisi lisää lukijoita, se on ihan hyvä väline siihen, jos lukijoita ei muuten saa.. Just saying". Eikö se ole vähän ristiriitaista? Olisi todella tärkeää, että asiasta pystyisi keskustelemaan hyvän keskusteletavan mukaisesti; perustelemaan väitteet, keskustelemaan asiallisesti henkilökohtaisuuksiin menemättä.
Elän itse myöskin samassa yhteisössä joten se on minulle todella tuttu. Kirjoittajan kertomia "yhteisön ongelmakohtia" on oikeasti olemassa. Monesti vaan ei ole kykyä myöntää olemassa olevia ongelmia, vaan halutaan jääräpäisesti pitää yllä illuusiota meidän yhteisön täydellisyydestä, jonka ovien sisäpuolelle ei pahuus pääse. Tämä on todella vahingollista, esimerkiksi jos vähätellään yksilön kokemusta, se pahimmillaan voi aiheuttaa esimerkiksi todella vaikeita mielenterveysongelmia. Tämän olen nähnyt omakohtaisesti.
Kaikista asioista pitäisi pystyä käymään avointa keskustelua ilman, että otetaan henkilökohtaisena loukkauksena yleisellä tasolla puhuttavia asioita. Aikusiten ihmisten pitäisi tähän kyetä mielestäni.
Kaikkea hyvää !
Kiitos sulle kommentista :)
Muakin ihmetyttää, jos asioista ei voi keskustella ilman että täytyy olla hyökkäävä tai kamalan kipakasti ilmaista että toinen on väärässä. Asiat usein riitelee, eikä ihmiset.
Tuo, että ylläpidetään täydellistä illuusiota, voi olla todella vaarallista. Se voi johtaa siihen, että jonkun vaikeat kokemukset sivuutetaan. Esimerkiksi jos ei uskota, että yhteisössä VOI tapahtua jotain pahaa, pahimmillaan pahat aisat lakaistaan maton alle, kuten esimerkiksi hyväksikäyttötapauksissa (tässäkin toki oli syynä, että asioihin ei vain osattu suhtautua oikein eikä niistä kyetty avoimesti keskustelemaan. Onneksi tämä asia on ymmärretty SRK:n piirissä.) Ihan vastaava ilmiö voi löytyä muistakin tiiviistä yhteisöistä (jopa poliittisista puolueista, sukulaissuhteista, työpaikoista jne...), ei vain vanhoillislestadiolaisuudesta. Tämä on mielestäni tärkeää nähdä ja tiedostaa, ettei kukaan ihminen joutuisi kärsimään vääryyksiä. Nämä on poikkeustapauksia, mutta silti tärkeä nähdä. Siksi ettei yksikään joutuisi kärsimään!
Oon myös kuullut kokemuksia siitä, että yksilön omaa kokemusta on vähätelty. Ja juuri sellainen voi johtaa mielenterveysongelmiin ja traumoihin :( surullisia juttuja ne, ja ennen kaikkea kaikki tuollaiset olisi kyllä estettävissä.
Mua oikeastaan vaan naurattaa nuo kommentit, että lestadiolaisuusaiheella saa lisää lukijoita, jos muuten niitä ei ole. Tuollaiset kommentit vain kertoo enemmän kirjoittajastaan kuin minusta. Sittenhän tässä pitäisi alkaa kirjoittamaan pelkästään lestadiolaisuudesta, mutta aika yksipuoliseksi jäis bloggaus silloin :D Varmaa on, että jos itsellä olis taustaa vaikka jehovantodistajista ja oisin siitä yhteisöstä irtaantunut, kirjoittaisin siitä. Mutta kun taustaa on vain lestadiolaisuudesta, valitettavasti. Kommentointiahan tämä aihe varmasti saa aikaan, enemmän kuin esimerkiksi postaus vaikkapa gradun kirjoittamisesta, mikä ihan ymmärrettävää. Herättäähän tämä aihe paljon ajatuksia, kysymyksiä ja tunteita.
Ja mä ainakin oon yrittänyt, etten ikinä vähättelis tai kyseenalaistais toisten kokemuksia. Jos mulle kerrotaan, että on onnellinen yhteisössä ja saa siitä todella paljon hyvää, ei tulisi mieleenkään sanoa kyseiselle ihmiselle, että se on väärässä, eihän nyt lestadiolaisuudessa voi olla mitään hyvää. Välillä vain tuntuu, että sitten minun ja monen muun yhteisöstä irtaantuneen kokemuksia vähätellään, tai ainakaan niitä ei haluta kuulla ja nähdä ja niitä pidetään jotenkin vaarallisina tai leimaavina. Eihän sen niin pitäisi olla. Mustavalkoisuutta olisi hyvä välttää asiassa kuin asiassa!
Hyvää jatkoa kaikille teille! :)
Ei yhteisöön syntyvä pieni lapsi saa tehdä valintaa siitä, onko mukana vapaasta tahdostaan. Vaikka sinä olisit, se ei tarkoita, että kaikki muut olisivat.
Kukaan lapsi ei valitse perhettä mihin syntyy. Oli se sitten uskovainen perhe, alkoholisti perhe tai vaikkapa kuninkaallinen perhe. Jokainen perhe elää erilaista elämää.
Totta! Tottakai lapsuus voi olla erittäin onnellista (ja ainakin omalla kohdallani on ollut) lestadiolaisyhteisössä, kuten myös muissa ympäristöissä. Tai sitten sellainen, mikä jättää syvät arvet. Tärkeintä olisi kuitenkin se että ympäristöstä riippumatta jokainen lapsi tulisi olla hirveän rakastettu ja maailmaan toivottu.
Oon joskus miettinyt sitä, että miten herkkä lapsi pärjää lestadiolaisyhteisössä? Seuroissa puhe voi olla herkälle lapselle pelottavaa. Mä muistan että oon jostain pienenä kuullut opetuksen tulimerestä ja sit pelkäsin kamalasti että joudun sinne. Yhteisö on siis varmasti hyvä kasvualusta lapsille (turvallista, sosiaaliset piirit ovat laajat, alkoholi ei aiheuta kotona ongelmia jne. Toki lestadiolaisuus ei aina suojaa pahalta ja vaikeilta perhesuhteilta), mutta olisi hyvä että lapsille selitettäisiin uskomisen asioita lapsentajuisesti ja niin, että lapsi pystyy niitä käsittelemään. Usein näin tehdäänkin, mutta seurapuheissa voi olla asioita, joita lapsi ei ymmärrä. Ja olisi tärkeää että vältettäisiin vastakkainasetteluja ja selkeitä jakoja "uskovaisiin" ja "epäuskovaisiin". Pitäisi sen sijaan korostaa että kaikkien kaveri täytyy olla ja se, onko toinen "uskovainen" vai "epäuskovainen".
En tiedä miks mulla edes tuli tuo mieleen sun kommentista, mutta juolahtipa vain :) Ihan asian vierestä oikeastaan :D
Moikka! Tämä on kyllä totta. Yhteisössä lapset kuitenkin kasvatetaan uskon normien mukaan. Ymmärrettävää, sillä jokainen vanhempi opettaa lapselleen ne arvot ja normit, joita itse pitää oikeana. Entä jos joku lapsista sanoo, ettei halua mennä seuroihin tai pyhäkouluun? Annetaanko hänelle vapautta valita? Toki päätökset yhteisöön kuulumisesta voi tehdä sitten kun ikää ja ymmärrystä on tarpeeksi.
Pitäisikö lapsella olla vapaus valita haluaako kuulua yhteisöön? Siinä mielenkiintoinen kysymys :)
Tämä kommentti oli tarkoitettu ensimmäiselle "vierailijalle". Näyttää nämä kommentit hyppäävän minne sattuu :)
Tätä mä olen ajatellut eksäni suhteen, että mikäli hänen lapsensa ei halua uskoa ja haluavat pois piireistä, niin hän antaa luvan siihen, eikä hylkää! Viis vaimonsa mielipiteestä. Koska hän itse halusi sitä. Jopa niin paljon, että harkitsi henkensä riistämistä ennen minuun tutustumista. Olin vihdoin "jotain muuta". Hänen paras ystävänsä oli poika, jonka äiti oli ottanut hatkat poikansa kanssa piireistä. Heidät oli hylätty täysin.
Sehän just olis tärkeää ihan kaikissa uskonnollisissa yhteisöissä, että yhteisöstä irtaantunutta ei hylättäisi. Lestadiolaisuudessa ei todellakaan opeteta, että yhteisön jättänyt pitäisi hylätä. Ja itsellä on ollut se kokemus, että ihmiset ovat ottaneet irtaantumiseni suhteellisen hyvin ja suhtautuneet asiaan fiksusti. Ei ole siis tullut mitään käännytysyrityksiä, toki asiassa olen kuullut erilaisia neuvoja kun siitä ollaan jonkun kanssa juteltu.
Hylkääminen on aina väärin, ja noissa tilanteissa ehkä enemmän ihmisen omaa tyhmyyttä ja ajattelemattomuutta kuin yhteisön opetusta. :)
Lapsiasiaa kommentoinut eka vierailija tässä moi. Suuntasin siis kommenttini lähinnä tuolle vierailijalle, joka tulistui tekstistäsi jonkun verran – hän kun painotti, että lestadiolaisuus on hänelle omantunnon valinta, jota ei ole ulkopuolelta pakotettu. Aikuinen voi tällaisia valintoja tehdä, mutta lapsi valitettavasti ei.
Vanhempi saa toki kasvattaa lapsensa sellaiseen arvomaailmaan kuin haluaa. Se on kuitenkin eri asia kuin se, että on mukana yhteisössä, joka enemmän tai vähemmän eristää yhteiskunnasta. Sellaisissa tapauksissa pitäisi mielestäni asiaa jollain tavalla pystyä säätelemään tai valvomaan.
Itse olen siis eronnut aikuisiällä karismaattiskristillisestä yhteisöstä, johon minut kasvatettiin pienestä pitäen. Kävin myös kristilliset koulut, joten olen ollut ihan todella kuplassa. Olen kokenut jääneeni monista tärkeistä kasvukokemuksista vaille taustani takia, ja vaikka kristillinen kasvatus antoi myös hyvää, olen sataprosenttisesti sitä mieltä, että institutionaalinen uskonto johon lapsi liitetään pienestä pitäen, on potentiaalisesti todella vaarallista. Omat kokemukseni ovat sitä paitsi kevyitä verrattuna niihin asioihin, mitä esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ystäväni ovat joutuneet kokemaan.
Anteeksi, mitä ihmettä? Miten lestadiolaiset eristävät itseään yhteiskunnasta? Se, että uskonnollinen vakaumus on eri, kuin valtaväestöllä, ei ole eristämistä? Suomessa on uskonnonvapaus. Ilmeisesti itse olet kasvanut jossain muussa yhteisössä, mutta lestadiolaiset käyvät ihan normaaleja kouluja jne. Osallistuvat yhteiskunnan asioihin aivan normaaliin tapaan. Se on kumma, että ulkopuolisest, jotka eivät ikinä ole liikkeeseen kuuluneet, vaativat kaiken maailman asioita. Jos joku haluaa tulla valvomaan toimintaa seuroihin, siitä vaan. Seurat ovat kaikille avoimia, siellä ei velvoitetä KETÄÄN mihinkään! Tämä minua juuri ärsyttää, tämän tapaisten blogipostausten perusteella ihmisille syntyy niin väärä kuva asioista.
Luuletko todella, että nykypäivän suomessa on satatuhatta ihmistä aivopestynä, jotka toimivat jonkun henkilön ohjauksessa? Jos nämä ihmiset olisivat hädässä, ja jäämässä yhteiskunnan ulkopuolelle, se olisi kyllä huomattu ja ihmiset pyytäisivät apua. Järkeä käteen!
Ja on aika ymmärrettävää, että vanhemmat kasvattavat lapsensa oman arvomaailman mukaan. Luuletko että 2-vuotias lapsi osaisi itse valita itselleen uskonnon? Jos lapsi vanhempana haluaa valita elämälleen erin polun, se on ihan normaalia ja aivan hyväksyttävää.
Sä et vissiin ollut tarkoittanut tätä kommentteja mulle vaan tuolle aikaisemmalle kommentoijalle? Täälläkin kommenttiboksissa olis hyvä yrittää välttää väärinymmärryksiä ja keskustella asioista fiksusti, ilman et niiden tunteiden täytyy hirveesti leimahtaa. Muuten siitä tulee vain sellaista sillisalaattia, jossa kaikki tiuskii toisilleen ja ymmärtää toisensa väärin. Se ei oo hyvän keskustelun merkki :) Hyvässä keskustelussa kaikenlaisia ajatuksia pitäisi voida kuunnella ilman että olisi tarve todistella toisen olevan väärässä.
Mä tuossa aikaisemmin kirjoitin, että ehkä lestadiolaisuudesta keskustellaan siksi aika paljon, koska se yhteisö on aika sisäänpäinkääntynyt. Toki monet muutkin yhteisöt ovat sellaisia, ettei niiden toiminta paljon aukea ulkopuolisille. Lestadiolaisten kohdalla varmaan huomiota herättää se, että lestadiolaiset pysyttelevät usein omissa porukoissaan. Ainakin mä taisin koko lukioajan hengata lestadiolaisporukassa ja suuren osan yliopistoaikaa. Se on hirveen ymmärrettävää, kun silloin ympärillä oli samanhenkisiä ihmisiä, jotka ymmärsivät ja jakavat saman ajatusmaailman. Oli helppoa siis olla niiden kanssa, jotka jakavat saman uskon. Mutta sitten multa joskus saatettiin kysyä, että eikö lestadiolaiset halua olla muiden kanssa tekemisissä ja eivätkö halua tutustua muihin ihmisiin kuin lestadiolaisiin.
Ja se, että lestadiolaisia on edelleen suuri määrä, todellakin kertoo siitä että yhteisössä on paljon onnellisia ihmisiä jotka kokevat yhteisön oikeaksi ja tärkeäksi. Jos kaikki olis eri mieltä liikkeen opin kanssa tai kaikilla olis tosi kurjaa, ei yhteisöä enää olis :)
Mä kummaksun vähän ajatusta, että voitaisiin yhden blogipostauksen perustella luoda kuva ja käsitys siitä, millaista vanhoillislestadiolaisuus on. Sehän olis sama juttu, kun pitäis kaikkia muslimeja terroristeina, koska ISIS. Siksi ois hyvä muistaa kaikenlaisia blogitekstejä lukiessa, että kyse on vain yhden ihmisen kokemuksesta ja mielipiteestä. En ainakaan itse tekis mitään olettamuksia esimerkiksi helluntalaisuudesta sen perusteella, mitä yksi ihminen on kirjoittanut tai kokenut. Menisin itse paikan päälle ja keskustelisin useiden ihmisten kanssa ja hankkisin tietoa, sitten vasta tekisin olettamukset (jotka vois osoittautua tietenkin vääriksi).
Lapsiasiaa kommentoinut vierailija jälleen:
En puhu tässä pelkästään lestadiolaisuudesta vaan kaikista kansankirkon ulkopuolisista uskonnollisista ryhmistä, joiden raamatun tai muiden pyhien kirjojen tulkinta on konservatiivinen. Konservatiivinen hengellisten tekstien tulkinta jakaa usein ihmiset "meihin" ja "muihin", "pelastettuihin" ja "pelastamattomiin", "uskoviin" ja "ei-uskoviin", niihin jotka menevät helvettiin ja niihin jotka menevät taivaaseen.
Uskonnollisissa yhteisöissä on usein vallalla mekaniikka, jossa ainoastaan noudattamalla yhteisön sisäisiä (yleensä yhteiskunnan normeja tiukempia) sääntöjä, voit olla osa "meitä". Jos tulkintasi pyhistä teksteistä on poikkeava, olet "niitä muita", joudut helvettiin, olet kadotettu. Kun pieni lapsi altistetaan tällaiselle ajattelulle, totta hitossa häntä eristetään yhteiskunnasta. Siihen että uskaltaisi etsiä omaa polkua, menee usein vuosikymmeniä – koska eriävistä tulkinnoista joutuu helposti yhteisön paheksumaksi, tai mikä vielä pahempaa, saa ylleen helvetin tuomion.
Se jos mikä on yhteiskunnasta eristämistä. Ei eristämisen tarvitse tarkoittaa kotikoulujen käymistä tai luolassa elämistä, vaan sitä että tässä yhteiskunnassa
täysin normaalit asiat leimataan "niiden muiden" "syntisiksi" asioiksi. Sosiaalisen verkoston luominen aikuisiällä yhteisöstä lähtemisen jälkeen tyhjästä on rankka paikka, oli kyseessä mikä uskonyhteisö tahansa.
En ole sanonut ketään aivopestyksi, en ole sanonut että kukaan yksittäinen henkilö ohjailisi toimintaa, enkä väittänyt että lestadiolaiset kokonaisena ryhmänä eläisivät jotenkin yhteiskunnan ulkopuolella. Toivoisin, että keskustelua voisi käydä rakentavassa hengessä ilman kärkevien tulkintojen tekemistä.
Kirjoitat myös näin: "Jos nämä ihmiset olisivat hädässä (...), se olisi kyllä huomattu ja ihmiset pyytäisivät apua." Eivätkö nämä yhteisön jättäneiden omakohtaiset kertomukset tai esittämät kritiikit sinun mielestäsi kerro jotain siitä, että joku olisi joskus saattanut apua kaivatakin?
Tää onkin tärkeä huomio. Vastaavia kokemuksia löytyy varmaan mistä tahansa tiiviistä uskonyhteisöistä, ei vain lestadiolaisuudesta. Lestadiolaisuus varmaan vaan on ollut enemmän tapetilla viime aikoina ja siksi siitä puhutaan enemmän kuin esimerkiksi helluntalaisuudesta.
Tuo kuplassa kasvaminen on aika vaikea tausta sitten kun yhteisöstä irrottautuu. On rankkaa rakentaa maailmankuva uusiksi. Tiiviissä yhteisöissä yhteisön jäsenet kuitenkin sosiaalistetaan yhteisön normeihin ja arvoihin. Joillekin se on ihan ok ja ovat onnellisia yhteisöissään, joillekin se taas aiheuttaa ristiriitoja ja pahoinvointia. Ihmisiä on niin erilaisia.
Tiedostan sen. Mutta myöskään se miten tämän blogin kirjoittaja on asiat kokenut, ei tarkoita sitä, että kukaan lestadiolainen ei ole siellä vapaasta tahdostaan. Syntyvä lapsi ei voi valita itse mitään? Ei vanhempia, ei mitään.
Samat taustat itsellänikin, ja hirveästi samansuuntaisia ajatuksia nykyään!
Muiden mielipiteiden korostunut vaikutus omaan elämään, perustelujen puute ja hirveä huonommuuden tunne alkoi häiritä itsellä jo rippikouluikäisenä. Kuitenkin lopullisen päätöksen kun teki vasta 18-vuotiaana, on tavallaan ollut opettelu uusiin asioihin. Siihen ettei tarvitse hävetä vaikka joskus konserteissa tai baarissa sattuisi käymään ja joku tuttu siitä tietäisi. Ylipäätään ollut vapauttavaa alkaa elämään täysin omaa elämää, muodostaa mielipiteet asioista itse.
Ihanaa kevättä sulle!
Kun omasta taustasta puhuu avoimesti, huomaa että tosi monilla on samanlainen tausta! Huomaa ettei ole yksin omien ajatustensa kanssa ja se on hienoa :) Mullakin oli sama, että ajattelin monista asioista sillä tavalla millä "piti" ajatella, vaikka tajus, ettei oikeasti ole asioista samaa mieltä. Se on pidemmän päälle hirveän raskasta. Mulla oli suhteellisen nopea koko irtaantumisvaihe, asioita alkoi pohtimaan vasta reilusti parinkympin ylittäneenä. Oon siis ollut tosi sisällä yhteisössä pitkän aikaa ja varmasti sellainen tyyppi, jonka päätös irtaantua tuli aika yllättäen monelle. Ajatukset saattaa siis muuttua aika nopeastikin, kunhan niitä pääsee kunnolla pohtimaan ja kunhan niitä vain uskaltaa pohtia. Ja irtaantuminen kuitenkin vapautti siitä syyllisyydestä. Liikkeeseen kuuluvana oli kamala syyllisyys siitä, jos huomasi ajattelevansa yhteisön opin vastaisesti. Sitä yritti muuttaa omia ajatuksiaan yhteisöön sopiviksi, koska yhteisö oli kuitenkin niin rakas ja tärkeä, mutta jossain vaiheessa vain huomasi, ettei se onnistu. :)
Lisään vielä edelliseen, että koen todella halventavana sen, että kuvittelet minun elävän jonkun toisen henkilön ohjauksessa. Uskon näin kun haluan, olen valinnut miten haluan elää elämääni, olen saanut rakkaan miehen sekä lapset. Kuinka ahdistava ajatus, että joku kuvittelee että elän näin kun joku niin pakottaa. Kunpa vain kaikki antaisivat kaikkien elää niinkuin haluaisivat, mutta ilmeisesti joillain on vaan pakko puhua muista pahaa, sillä se auttaa heidän huonoa oloanja saa itsensä tuntemaan paremmaksi.
Hmm, miten mä voisin väittää sellaista, koska en tunne sua enkä sun tarinaa? En tiedä kuka sä oot ja miten elät ja mitä ajattelet, niin miten mä voisin kuvitella sun elämästä yhtään mitään? :) Se että sä sanoisit olevas vanhoillislestadiolainen, ei kertois mulle oikeestaan yhtään mitään. En tekis olettamuksia sen pohjalta sun elämästä ja siitä, miten onnellinen ja tyytyväinen elämääsi olet. Ihan niinkuin se, että mä en kuulu yhteisöön enää, ei kerro musta ihmisenä yhtään mitään.
Ehkä mun olis pitänyt kirjoittaa selkeämmin ja korostaa jokaisessa kohdassa, että kyse on vain minun mielipiteestä. Tekstistä olis kuitenkin tullut hirveen pitkä, pakko tiivistää. Ja aina kun tiivistää, jotain olennaista jää valitettavasti ulkopuolelle.
Kerrotko vielä, miksi mun teksti sai aikaan sussa noin voimakkaan reaktion? Kysehän on vain mun omasta kokemuksesta ja yhden ihmisen mielipiteestä. En siis väitä, ettet olis valinnut itse omaa elämääsi. Tietysti olet. En ole tekstillä väittänyt, etteikö ihmiset saisi elää sillä tavalla kuin haluavat. Kukin elää sillä tavalla kuin itse tuntee oikeaksi. Koen ( siis vain minä koen), että yhteisössä voi olla rakenteita, jotka vaikuttavat siihen, millä tavalla ihmisen on mahdollisuus elää. Jokainen voi valita, pystyykö elämään yhteisöön olettamalla tavalla vai ei. Sinä pystyt ja haluat ja se on hieno juttu!
Viitsisitkö vielä kertoa, miksi yhteisöstä irtaantuneet eivät saisi puhua omista kokemuksistaan? Jokainen jolla on lukutaito kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on aina sen yhden ihmisen kokemus, ei ainoa oikea totuus. Onko oman kokemuksen kertominen pahan puhumista? Puhuinko pahaa, kun sanoin, ettei lestadiolainen oppi hyväksy esimerkiksi meikkaamista? Se, että kirjoitin, etteivät kaikki välttämättä pysty tekemään itseään koskevia päätöksiä aidosti itse, vaan yhteisö velvoittaa tiettyihin asioihin, ei mielestäni ole pahan puhumista tai leimaamista. Se tarkoittaa sitä, että voi olla tälläisia tilanteita, jossa yksilö toimii yhteisön tahdon sanelemana. Se ei tarkoita, että näin olisi aina. Puhuinko pahaa, kun kirjoitin, millaisia kysymyksiä minulle lestadiolaisena heräsi? Mä en todellakaan ajattele että oisin ihmisenä parempi. Jokainen meistä on samanarvoinen, ajatteli sitten miten ajatteli. Itsensä nostaminen ylemmäs on äärimmäisen tyhmää.
Olis kivaa jos kirjoittaisit mulle vaikka sähköpostia (reetta.mateli@outlook.com). En haluais että tästä nyt jäis kamalan loukkaantunut ja paha fiilis, koska mulla ei missään nimessä ollut tarkoitus loukata ja leimata yhtään ketään :)
Suosittelisin lukemaan oman tekstisi uudestaan. Ilmeisesti tekstissä kirjoitat lestadiolaisista ja lestadiolaisyhteisöstä? Kirjoituksestasi saa juuri sellaisen kuvan. Et puhu ainoastaan itsestäsi tässä kirjoituksessa. Tässä lainauksia kirjoituksestasi, joista puhun: "Se, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa arvostelen on se, että kaikki eivät voi tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä aidosti omasta tahdostaan, vaan joskus yhteisön tahdon sanelemana. Se on mielestäni väärin. Suuret perheet eivät ole väärin tai lapsia ikinä liikaa. Väärää on se, että jos perhe on kasvanut vain sen vuoksi, että yhteisö niin velvoittaa. Väärää on se, että nainen on tullut uudestaan ja uudestaan raskaaksi, vaikka ei olisi halunnut."
Et olet väittänyt minusta henkilökohtaisesti mitään, mutta ymmärtänet, että kun kirjoitat vanhoillislestadiolaisuudesta, kirjoitustavastasi riippuen se voi loukata hyvinkin paljon vanhoillislestadiolaista ihmistä, sillä ko. usko ja elämäntapa on todella iso osa heidän elämää. Minulle vain välittyi tekstistäsi kuvailemani fiilis. " En tiedä kuka sä oot ja miten elät ja mitä ajattelet, niin miten mä voisin kuvitella sun elämästä yhtään mitään?" Tekstisi mukaan näytät tietäväsi aika paljon monen ihmisten elämästä, jotka ovat lestadiolaisia. Esimerkiksi sen, että iso perhe on siksi, kun yhteisö niin käskee. Vienan tekstistä taas jäi paljon parempi fiilis omaasi verrattuna, ainoa osa joka särähti korvaan "naiset leipoo pullaa ja hoitaa lapsia", jonka koen erittäin äitejä väheksyvänä, koska asia ei todellakaan ole näin.
Tämä kuulostaa omaan korvaani todella halventavalta:
"Ehkä suurin syy kuitenkin sille, etten kokenut vanhoillislestadiolaista yhteisöä omakseni, on minulle se, että haluan pohtia asioita syvällisesti ja kriittisesti, esittää kysymyksiä. Olen aina lukenut paljon ja laajentanut sen avulla maailmankuvaani." Ilmeisesti lestadiolaiset eivät siis mielestäsi pohdi asioita syvällisesti, vaan ovat aivopestyjä, nämä "puhujamiehet ovat niin kovia aivopesemään". Ymmärtänet, että lestadiolaiset perustavat uskonsa raamattuun? Jos ei tunne lestadiolaisten oppia omaksi, ei kukaan sinua pakoita siihen, tai kuulumaan yhteisöön. Kukaan ei pakota ketään tekemään yhtään mitään. Itse ajattelisin, että jos omat ajatukseni eivät jonkin yhteisön kanssa kohtaisi, miksi sitten kuuluisin siihen? Meidän kotona on aina pohdittu asioita syvällisesti ja kriittisesti, sekä esitetty kysymyksiä niin paljon kuin haluaa. Niin myös lestadiolaisuuden tilaisuuksissa, joissa olen ollut. Harmi, jos sinä et ole kokenut sitä näin. Se ei tarkota sitä, ettei voisi ajatella asioista kriittisesti, jos uskoo johonkin.
Kun kirjoitat, että lestadiolaisperheissä on paljon lapsia(katso ensimmäinen lainaus), koska yhteisö niin vaatii, miten tämä on sinun oma kokemus(sanoit, että kirjoitat vain omasta kokemuksesta)? Ymmärtääkseni sinulla ei ole yhtään lasta? Edelleen toistan, yhteisö ei vaadi keneltäkään mitään. Lestadiolaiset uskovat raamattuun, ja HALUAVAT elää sen perusteella, ja tehdä valintoja elämässä sen mukaan. Kukaan ei siihen pakota, ja jos ei niin halua elää niin se on ihan ok. En aina ihan ymmärrä sitä, että jos joku ei usko niin kuin lestadiolaiset opettavat, miksi he yrittävät sitä muuttaa? En minäkään yritä muuttaa kenenkään muun uskontoa, vaikka en olisi siitä samaa mieltä.
En ole sanonut etteikö yhteisöstä irtaantuneet saisi puhua kokemuksistaan, tottakai saavat, ja hienoa että puhuvat/puhut. Kaikesta saa ja pitää pystyä puhumaan. Mutta en vain ymmärrä, miksi pitää kirjoittaa toisia leimaavasti. Näistä leimaavista kirjoituksista johtuen monilla ihmisillä Suomessa on todella kovat ennakkoluulot lestadiolaisia kohtaan. Juuri sinunlaisesi tekstit vain ruokkivat näitä. Voi kuinka oli ihanaa asua ulkomailla, jossa oli paljon eri uskontoja, ja ihmiset arvostivat ihmisten erilaisia taustoja. Suuri lapsimäärä on nähty vain ihanana asiana. Joka kerta kun kerroin joillekin monta sisarusta minulla on, he sanoivat kuinka ihana ja mahtava asia se on. Suomessa hyvä kun uskaltaa kertoa kenellekkään, sillä asiaa on niin paljon haukuttu. Ja on myös saatu kuulostamaan siltä, että KAIKKI/tai vähintäänkin surinosa lestadiolaisisistä ovat hyväksikäyttäjiä ja äidit väsyneitä, joilla ei ole aikaa rakastaa jokaista lasta. Tuntuu todella pahalta!
"Jokainen, jolla on lukutaito kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on aina sen yhden ihmisen kokemus, ei ainoa oikea totuus." Ilmeisesti aika monelta suomalaiselta taitaa sittten puuttua lukutaito, kun ei ymmärretä että kyseessä on vain yhden henkilön kokemus, kun näitä juttuja on julkisuudessa?
Julkisuudessa kuulostaa vain siltä, kuinka kamala yhteistö vanhoillislestadiolaiset ovat. Jos tämä olis niin kamalaa ja pakkopullaa, tuskin niin moni ihminen kokisi tätä uskoa omakseen?
Ja et, et puhunut pahaa kun kirjoitat omista mietteistäsi ja kysymyksistäsi. Minua eivät ne ole loukanneet yhtään. Toistan vielä, tämä kohta särähtää korvassa melko pahasti: "Se, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa arvostelen on se, että kaikki eivät voi tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä aidosti omasta tahdostaan, vaan joskus yhteisön tahdon sanelemana. Se on mielestäni väärin. Suuret perheet eivät ole väärin tai lapsia ikinä liikaa. Väärää on se, että jos perhe on kasvanut vain sen vuoksi, että yhteisö niin velvoittaa. Väärää on se, että nainen on tullut uudestaan ja uudestaan raskaaksi, vaikka ei olisi halunnut."
Käyn ihan mielelläni avointa keskustelua täällä kommenttiosiossa, kun julkiseen blogiin asiasta olet kirjoittanut.
"Se, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa arvostelen on se, että kaikki eivät voi tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä aidosti omasta tahdostaan, vaan joskus yhteisön tahdon sanelemana. Se on mielestäni väärin. Suuret perheet eivät ole väärin tai lapsia ikinä liikaa. Väärää on se, että jos perhe on kasvanut vain sen vuoksi, että yhteisö niin velvoittaa. Väärää on se, että nainen on tullut uudestaan ja uudestaan raskaaksi, vaikka ei olisi halunnut."
En tiedä oonko sitten muotoillut tuon lauseen kauheen taitamattomasti, mutta en mä tuolla kyllä tarkoittanut todellakaan sitä, että KAIKKI lestadiolaisnaiset joutuisivat pakolla synnyttämään. Tarkoitin, että yhteisössä VOI olla yksittäisiä ihmisiä, jotka eivät päätöstä omasta perhekoosta pysty itse tekemään esimerkiksi siksi, että pelkäävät ehkäisyn käytön vievän taivaspaikan tai pelkäävät muiden reaktioita. On sana JOS, ei KUN. (Huomasin muuten tuossa kun luin tarkemmin tuota kohtaa, olis pitänyt lisätä yks jos tuonne loppuun.) Eli pahoittelut jälleen taitamattomasta lauseenmuodostuksesta. Leimaavaa olisi ollut, jos olisin kirjoittanut että kaikki lestadiolaisnaiset ovat synnytyskoneita (tää on niin rumasti sanottu, mut tullut esiin joskus julkisessa keskustelussa ja tuntuu edelleen pahalta jos jostain joutuu tämmöstä kuulemaan) ja KUKAAN ei voi tehdä itse päätöksiä. Ehkä tässä ei kuitenkaan kannata takertua näihin. Tää menee vähän pilkunviilauksen puolelle.
Sanoit tuossa, että yhteisöstä lähteneet saavat jakaa ajatuksiaan. Musta ei ole leimaavaa, jos puhuu myös niistä negatiivisista asioista tai niistä, joita ei itse hyväksynyt. Miksi pitäisi puhua pelkästään hyvistä asioista? Niitä löytyy hirveesti, ja oon niistä aikaisemminkin kirjoittanut. Yhteen postaukseen ei kuitenkaan mahdu ihan kaikkea, siitä tulis ihan hirveen pitkä :D Voisin siis todellakin kirjoittaa postauksen siitä, mitä hyvää olen yhteisöstä saanut.
Ja varmaahan on, että ikinä ei pysty kaikkia teksteillään miellyttämään. Ihmiset tulkitsee asiat eri tavalla eli aina on vaara, että joku loukkaantuu, jos puhutaan vaikeista ja herkistä asioista. Eli jos Vienan teksti oli sulle parempi, niin hyvä niin. Ei kaikesta voi olla samaa mieltä eikä tarvitsekaan. Eikö olekin niin, et kun yhdelle kumartaa niin toiselle pyllistää :) Jos haluaisi miellyttää kaikkia, ei ikinä voisi varmaan kirjoittaa mitään.
Ja sun kanssa oon kyllä samaa mieltä siinä, että usein lestadiolaiskuva mediassa on aika negatiivinen. Mutta voisko johtua siitä, ettei sitten tavallinen onnellinen lestadiolainen ole päässyt tarinallaan esiin? En tiedä miksi ei pääse. Kukaanhan ei estä lestadiolaista itseä perustamasta blogia ja kirjoittamasta siihen elämästään. Olis kivaa lukea joskus vaikka lehdestä/mediasta lestadiolaisnaisen/miehen haastattelu, jossa kunnolla kerrottais siitä uskosta ja yhteisöstä, niin että se lestadiolainen itse pääsis ääneen. Voi myös olla, että koska avoin keskustelu monesti asioista puuttuu, vedetään sitten liiallisia johtopäätöksiä. Usein avoin keskustelu puuttuu siksi, että nää on nii herkkiä aiheita, että jos näistä yrittää puhua, saa vastaansa sit aika paljon vihaa ja suuttumusta. Se menee helposti siihen että ajatellaan, että keskustelun aloittanut on katkera ja haluaa mustamaalata lestadiolaisuutta.
Ja hei, mä en ole missään vaiheessa sanonut, että suuressa lapsimäärässä olis jotain vikaa. Suurinpiirtein kaikki ihmiset, joille olen sanonut, että mulla on 8 ihanaa sisarusta, on suhtautunut siihen todella mukavasti ja sanoneet, että se on varmasti mahtava juttu. Eli aika moni myös ei-lestadiolaisista suhtautuu suuriin perheisiin tosi kivasti!
Kirjoitat: "Kun kirjoitat, että lestadiolaisperheissä on paljon lapsia(katso ensimmäinen lainaus), koska yhteisö niin vaatii, miten tämä on sinun oma kokemus(sanoit, että kirjoitat vain omasta kokemuksesta)? Ymmärtääkseni sinulla ei ole yhtään lasta?"
Mä en jaksa tässä toistaa kauheesti itteäni, mutta en ole sitä mieltä, että lestadiolaisilla olisi siksi paljon lapsia koska yhteisö niin vaatii. Joidenkin kohdalla tämä VOI pitää paikkansa, jos ei uskalla itse tehdä haluamiaan ratkaisuja perhesuunnittelussa jos se on vastoin yhteisön opetusta. Suurimmalla osalla kuitenkin on paljon lapsia siksi että lapset on ihania ja he haluavat itse suuren perheen. Olen kuullut tarinoita siitä, että yhteisössä ollessa nainen ei ole voinut vaikuttaa siihen, miten suuren perheen haluaa. Päivämiehen verkkosivuilla oli joskus tässä blogiteksti, joka sittemmin poistettiin ilmeisesti siksi, että se oli antanut liian epäselvän kuvan perhesuunnitteluasiasta ja siitä, mikä yhteisön kanta on. Siinä tekstissä perheenäiti kirjoitti siitä, että ehkäisyyn oli päädytty erinäisistä syistä. Ainakin itse oletin, että koska kirjoitus poistettiin, ei se vastannut srk:n kantaa.
Kirjoitan omasta kokemuksesta, siitä miten itse olen kokenut, mitä olen muilta liikkeeseen kuuluvilta/kuuluneilta kuullut, mitä olen liikkeen julkaisuista itse lukenut, mitä olen kuullut itse saarnojen/puheenvuorojen yms. välityksellä. Mä oon kuulunut yhteisöön eli tiedän mitä siellä puhutaan ja miten asioista ajatellaan. Leimaavaa olis, jos mä puhuisin yhteisöstä, jota en itse millään tavalla tunne.
Muistan itse 10 vuotta sitten, parikymppisenä nuorena äitinä olleeni sisarillassa, jossa pari ison perheen äitiä itki sitä, etteivät jaksa olla pelkästään kiitollisia lapsistaan. Toinen sanoi mm., että "tuntuu siltä, että ne tulevat väärään osoitteeseen", viitaten siis siihen kuinka huono äiti hän väsymyksen takia on, ja silti lapsia syntyy lisää. Nämä äidit olivat myös olleet osastolla latautumassa muutamia jaksoja.
Kukaan meistä paikalla olleista ei sanonut heille, että jatkuvan lisääntymisen voi lopettaa ja keskittyä nykyisistä lapsista ja itsestä huolehtimiseen, JA SIITÄ HUOLIMATTA säilyä uskovaisena. Ei kukaan, en minäkään. Myöhemmin irtisanouduin yhteisöstä.
Ko. seurakunnassa on edelleen nopeasti kasvavia, isoja perheitä, mutta ymmärtääkseni etenkin etelä-Suomessa tämä esimerkkini olisi nykypäivänä varmaankin aika raflaava.
Toivottavasti aika on muuttanut tätä suhtautumista perhesuunnitteluun, eikä siihen enää suhtauduttaisi niin tiukasti. Surullista kuultavaa, että äiti on kokenut olevansa huono äiti väsymyksen takia :( Ja näitä tarinoita kyllä löytyy, ei siis ole vain meidän "ulkopuolisten" keksimiä. Toki löytyy niitä onnellisiakin tarinoita ja varmasti suurin osa on sellaisia! Ehkä tämän toisen puolen näyttäminen kuitenkin on siinä tärkeää, ettei kenenkään kokemusta ohitettaisi. Se, että yhteisö on täynnä onnellisia ihmisiä ja hyvinvoivia äitejä, ei poista sitä, etteikö siellä voisi olla myös niitä ei niin hyvinvoivia.
Ja vaikka tää perhesuunnitteluasia on opillinen kysymys (Päivämiehessä ollut siitä monta kertaa artikkeleita ja muissakin SRK:n kirjoissa asiaa käsitelty), tekee ihmiset erilaisia ratkaisuja. Toivois tietysti ettei ihmisiä luokiteltais ratkaisujen takia vaan kaikilla jotka yhteisöön haluaa kuulua, annettais siihen mahdollisuus :)
Ihanaa, että sinä olet onnellinen. Voitko ihan käsi sydämellä kuitenkaan sanoa, että kaikki lestadiolaisnaiset kokevat asian kuten sinä?
Suvussani on paljon lestadiolaisia ja olen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut niitä onnettomampia tarinoita joissa se yhteisön paine on kovempi kuin oma tahto. Se on surullista. Se taas on hienoa, että joku - kuten vaikkapa sinä - tuntee elävänsä juuri kuten itse haluaa. Liittyi siihen sitten uskonnollista yhteisöä tai ei.
Lestaadiolaisuus on nykypäivänä hyvin pitkälti tekopyhää. On tullut seurattua sivusta hyvin läheltäkin. Lestaadiolaiset ne vasta onkin kovia arvosteleen.
Kai se on niin, että ihmiset on pitkälti samanlaisia huolimatta siitä, mihin yhteisöön ne kuuluu. Tekopyhyyttä ja arvostelua löytyy siis jokaisesta ihmisryhmästä, ei vain lestadiolaisista. ;)
Viena osasi kirjoittaa aiheesta kauniisti, herkästi ja toisia kunnioittavasti, olisin luullut että pystyt samaan.
Juuri näin!
Moikka! Harmi et sulle välitty mun tekstistä huono kuva. Kerrotko vielä missä kohdissa puhuin mielestäsi epäkunnioittavasti? Kyse oli kuitenkin vain minun kokemuksesta eli yhden ihmisen kokemuksista ja ajatuksista. Kunnioitan kyllä kaikkia ihmisiä riippumatta niiden taustoista. Samanarvoisiahan me täällä ollaan, kukaan ei toistaan parempi :)
Moi!
Olen teologi ja kirjoitan parhaillaan kirjaa uskonnollisesta yhteisöstä lähteneistä. Minulla on itsellä myös voimakkaan uskonnollinen tausta. Uskonnollisista yhteisöistä on paljon kirjoitettu, mutta mä haluaisin kirjoittaa nimenomaan irtautumisesta. Siitä, kuinka yhteisö vaikuttaa elämään vielä pitkään. Ja pääseekö siitä koskaan kokonaan irti tai tarviiko edes päästä. Jos haluaa osallistua kirjaan, saa laittaa mulle sähköpostilla vapaamuotoisen tarinansa irtautumisesta ja niistä tunteista ja käytännön haasteista, joita lähtö aiheutti tai kuinka yhteisö vaikuttaa elämään edelleen. sanja.a.falt@gmail.com
Täytyy joskus sulle laittaa sähköpostia :) mielenkiintoisesta aiheesta kirjoitat kirjaa, tsemppiä projektiin!
Olen myös irtaantunut lestaadiolaisuudesta noin 10v sitten, teoilla näytin etten enää kuulu yhteisöön.
Olen silti omasta mielestä uskovainen, en katso oikeastaan mitään ohjelmia, en myös tupakoi/käytä alkoholia.
Nyt minulla on hyvä olla ! Nautin elämästä.
Sinun kirjoitus oli rohkea ja hyvä !
Ihme kun ei kukaan lestaadiolainen kommentoi et blogin kirjoittaja on vain "katkera" :)
Kiitos! :) Kiva kuulla sun kokemuksista. Jokainen tekee valintansa sen mukaan, että itse on onnellinen :) ja hienoa, että koet vielä olevasi uskovainen, vaikka et yhteisöön enää kuuluisi.
Noh, nää on tämmösiä asioita, että kun näistä kirjoittaa niin saa olla valmis sit vähän kiukkusempiinkin kommentteihin. :)
Upea kirjoitus! Kerrot tarinasi kauniisti ja myös muita näkökulmia, mielipiteitä ja valintoja kunnioittaen. Meidänkin mielestämme kaikista asioista pitää pystyä puhumaan ja keskustelemaan. Asioita pitää voida tarkastella kriittisesti ja niistä voi olla eri mieltä. Siksi nostimme tämän hienon tekstisi Lilyn etusivulle.
Aurinkoista maanantaita!
T. Toimitus
Kiitos! :) tällaisten tekstien kohdalla huomaa, miten monella tapaa tämä teksti voidaan tulkita. Mä kuitenkin tykkään, et täällä Lilyssä on usein tiukkaa ja analyyttista keskustelua, jossa ei kaihdeta erilaisia mielipiteitä! :)
Seurustelin aikoinaan lestadiolaisen pojan kanssa, joka halusi erota "klaanistaan". Lopulta perhe onnistui kuitenkin aivopesemään kaverin. Ero meillä olisi varmasti tullut myöhemmin koska oltiin niin nuoria silloin, mutta ketutti, että minulle ei ollut edes annettu mahdollisuutta. Olin huono ihminen, minua ei tarvinnut edes tavata koska, vaikka kuuluin kirkkoon, olin silti syntinen heidän mittakaavallaan. Tätä nykyä olen helvetin onnellinen, ettei sen enempää tullut heihin sekaannuttua ja eksä on sanonut olevansa onnellinen ja uskovansa nykyään kuten vanhempansa. Ikää hänelle ja lestisvaimollaan 27v ja KUUDES muksu tulossa. Olen onnellinen että hän löysi itselleen ihmisen jonka kanssa on hyvä olla ja joka on perheen hyväksymää lahkoa.
Silti toivon, että hän ei tule katumaan mitään (en tarkoita lapsia) myöhemmin ja ajattele itsemurhaa kuten teki 10 vuotta sitten. Hän uhrasi urahaaveensa ja kaiken. Ja elättää nyt vaimoa ja lapsikatrasta.
Yksi mihin myös törmäsin juuri netissä oli 30v äiti jolla 6 lasta, ei ammattia ja työkokemusta 0. MUTTA LAPSET ON MAAILMAN SUURIN LAHJA. Joten millään muulla ei olekkaan väliä.
Minulla on kaksi niiiin rakasta lasta ja ihana aviomies. Ihan ilman uskontotaustaa. Lapseni ovat koko maailmani ja suurin lahja mitä voi saada, siitä olen kyllä samaa mieltä. Mutta minulla on myös vuosia työkokemusta ja ammatti josta olen ylpeä. Ja olen vasta 28v.
Mietin, että mitä jos lestisnaisen mies kupsahtaa tai päättää ottaa hatkat. Sillä on 10 kakaraa, ei ammattia, ei minkäänlaista osaamista kodin ulkopuolelta ja pahimmillaan on vitun väsynyt. Niin mitä sitten? Minä en tipahtaisi niin sanotusti täysin tyhjän päälle, hän kylläkin.
https://naissanelioissa.wordpress.com
Hänellä on onneksi vahva yhteisö ja sitä kautta tukiverkosto, joka varmasti auttaisi. Työkokemus ja ammatti ei välttämättä riitä, jos elämä romahtaa. Hienoa, että olet kuitenkin niin varma itsestäsi. Tiedoksi, että opiskella, työskennellä ja uraa voi luoda muulloinkin kuin parikymppisenä.
Miksi kutsut toisen lapsia kakaroiksi? Miksi käytät toisesta sanaa lestisäiti? Mikä siinä on niin kamalaa jos jollain on kuusi lasta?
Kirjoitatpa itsestäsi ylimielisesti.
Lapsia saa mun puolesta olla 6, kunhan ne haluaa oikeasti! Missä on se kuuluis tukeva yhteisö kun äidit itkee neuvolassa, etteivät jaksa enää? Häh? Koska niitä tapauksia on helvetisti teidän piireissänne!
Kun aikoinaan tutustuin nykyiseen puolisoon, olin itse vielä lestadiolainen. Jotkut sanoivatkin, että kannattaa miettiä mitä tekee ja mikä elämässä on tärkeintä; se että usko säilyy vai jokin muu. Mä kuitenkin tiesin, etten uskon takia pysty jättämään miestäni, vaan ajattelin, että pystyn elämään hänen kanssaan lestadiolaisena vaikka hän ei lestadiolainen ollutkaan. Toki on paljon helpompaa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa jakaa suurinpiirtein samanlaisen maailmankuvan. Ja uskon kyllä siihen, että jokaiselle on tarkoitettu tietty puoliso/kumppani. Että suhteet päättyy aina hyvästä syystä ja jos kumppani on oikea, ei sitä suhdetta mikään kaada.
Onneksi yhteiskunnassa on kuitenkin sellaisia tukimuotoja, jotka tukee isoja perheitä. Opiskella ehtii myöhemmin, joten jonkun valinta on sitten se, että ensin on kotona lasten kanssa ja sitten vasta myöhemmin opiskelee ammatin. Ei yhtään sen väärempi valinta tämäkään. Kotona oleva äiti tekee kuitenkin arvokasta työtä :)
Mulla on ystävä joka yliopistoa käydessään sai toisen lapsensa ja mä en sitä tarkota. Olen itse kotiäitinä parhaillaan, eli en sitä todellakaan vähättele. Tämä on minulle paljon tärkeämpää kuin mikään työ. Mutta hankkiiko kaikki lestadiolaisnaiset sen ammatin nelikymppisenä enää, kun on ne 15 lasta hankittu? Menevätkö he töihin yhteisön ulkopuolelle. Lapset on minulle se tärkein. Työ ei ole koskaan ollut arvoissani ensimmäisenä todellakaan. Mutta kyllä mielestäni ammatti nykymaailmassa on helkkarin tärkeä.
Jep, onhan se tietysti haastava yhtälö jos ei ole ammattia. Mutta myös se että jos on pitkään ollut kotona eikä juurikaan ole työkokemusta.
Musta tuntuu että miehillä on helpompi päästä työelämään kiinni ilman koulutusta. Esimerkiksi mun puolisolla ei ole koulutusta, mutta työkokemusta sitten senkin edestä ja siksi se on aina löytänyt töitä.
Mut sit monen kohdalla ehditään käydä lasten välillä töissä. Minusta vaikka ei olis kotiäidiksi kovin pitkäksi aikaa, se vaatii mielestäni tietynlaisen luonteen
Ja tietysti se on väärin, että jollain aloilla lestadiolaisen ison perheen äidin voi olla vaikeaa saada vakituista työpaikkaa sen takia että sen sitten luullaan olevan paljon äitiyslomalla. Syrjintää sekin koska eihän työnantajalle pitäis kuulua milloin sä lapset hankit :)
Ja tosiaan olen samaa mieltä puolison suhteen. Enkä mitenkään harmittele meidän eroa, kuten sanoin, uskon että ero olisi tullut kun ikää olisi tullut enemmän.
Ja lastenhankinnasta en valita. Lapset on aina ollut se mitä olen halunnut, halusin nuorena äidiksi ja onnekseni tämä meillä toteutui.
Ja ne jotka ovat uskonnoissaan onnellisia, niin hyvä. Se ei ole minulta pois. Mutta niin lestadiolaisten kuin muidenkin vastaavien lahkoista ja jumalista viis, touhu voi olla myöskin todella tekopyhää ja uskonnon nimissä touhuaminen kuvottavaa. Siellä myös pilataan elämiä.
Ihanaa että teillä on toteutunut sun toive lapsista ja äidiksi tulemisesta :)
Jep, kaikissa yhteisöissä joissa on valtaa, on myös mahdollisuus että sitä käytetään väärin. Ja että uskonnon nimissä voidaan tehdä tosi pahoja asioita. Joskus kyllä oon miettinyt että elämä ilman uskontoja olis helpompaa. Sillon ei olis nii paljon ristiriitoja ihmisten välillä ja varmasti aika moni sota olis loppu. Toisaalta uskonto tuo ihmisten elämään myös paljon hyvää. :)
Hyvä yritys saada blogille näkyvyyttä, kirjoittaa lestadiolaisuudesta :'D LOL.
täähän oli oikein ystävällinen kommentti :D Mun bloggaaminen on niin vähäistä et näkyvyys ei paljoa kiinnosta. Tää on ollu vaa tämmönen paikka kirjoitella mitä mieleen tulee, ilman et siitä yrittäisi ittelleen kunniaa saada. :D
Pages
Kommentoi