Taustana vanhoillislestadiolaisuus

Moikka!

Viena kirjoitti hyvän postauksen uskonnollisesta taustastaan, vanhoillislestadiolaisuudesta. 

Omasta uskonnollisesta taustasta on vaikea kirjoittaa, sillä silloin tulee väistämättä loukanneeksi yhteisöön kuuluvia, vaikka se tarkoitus ei olisikaan. Toisaalta uskon siihen, että asioista on puhuttava avoimesti, ja se, että joku on onnellinen vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, ei ole minulta pois, eikä se, että minä en yhteisössä ollut onnellinen, ei ole keneltäkään pois. Olen muutaman kerran kirjoittanut aikaisemmin lestadiolaistaustastani, ja sen jälkeen saanut kommentteja, että miksi asiasta edes pitää kirjoittaa ja yhteisöstä jauhaa. Olinhan itse tehnyt päätöksen, että irrottaudun yhteisöstä. Ajattelen kuitenkin niin, että vanhoillislestadiolaisuus on ollut niin olennainen osa elämääni ja on edelleen, että siitä on mahdotonta irrottautua täysin. Se on osa identiteettiäni, kasvualustani, ympäristöni. Se on asia, joka joskus herättää minussa katkeruutta, mutta asia, josta osaan myös olla kiitollinen. Ja asia, josta minä saan puhua ja sanoa mielipiteeni. Ja kertoa oman kokemukseni, mutta samalla kunnioittaa muiden erilaisia kokemuksia. On vaarallista jos maailmassa on tabuja ja asioita, joista ei uskalleta puhua. Ja kun puhun lestadiolaisuudesta, puhun yhteisön opista ja käsityksistä, en ihmisistä. Jokaisen uskonnollisen yhteisön oppi täytyy olla sellainen, että siitä saa olla myös eri mieltä tai sitä saa pohtia kriittisesti. Muutoin uskonnon nimissä voidaan tehdä hirveän pahoja asioita. 

Etenkin naistenpäivänä sitä ajatteli paljon sitä, millainen oma rooli naisena ja millainen maailma on mahdollinen naisena. Vanhoillislestadiolaisena se maailma olisi ollut sellainen, etten olisi varmaan ikinä pystynyt sopeutumaan siihen. Ja ennen kaikkea, en olisi hyväksynyt sellaista maailmankuvaa. Vanhoillislestadiolaisuudessa moni ”sääntö” ( tai pikemminkin omantunnonasia, yhteisössä ei puhuta säännöistä, vaan siitä, että uskovainen haluaa elää tietyllä tavalla) koskee nimenomaan naisia. Esimerkiksi meikkaamista ei katsota hyvällä. Tämä kyllä varmaan tulee ajan myötä muuttumaan radikaalisti, sillä muistan, että omassa teini-iässä ei todellakaan voinut meikata ja värillinen päivävoidekin oli aika nounou, mutta nykyisin meikkauskieltoon ei ehkä suhtauduta niin ankarasti. Ja muistan, että rippikoulussa me tytöt pohdimme muunmuassa niinkin tärkeitä kysymyksiä, että saako kulmia nyppiä tai ripsiä kääntää, vai ovatko ne syntiä. Nykyisin tällaiset pohdinnat tuntuu ihan absurdeilta. Miksi edes omaan kehoa koskevissa asioissa pitäisi saada lupa joltain toiselta, usein niiltä miessukupuolta edustavilta puhujilta? Itse rinnastan meikkaamisen pukeutumiseen ja siihen puuttuminen on mielestäni sama asia, kun joku määräisi, ettei naiset saa käyttää vaikkapa keltaista paitaa. 

Ehkäisykielto koskee pitkälti myös naisia, tai ainakin naiset kantavat sen jäljet kehossaan. Olen tiennyt nuoresta asti, ettei minusta ole suurperheen äidiksi ja olen tuntenut siitä hirveästi syyllisyyttä ja huonommuutta. Muistan, että joskus ajattelin, etten ikinä haluaisi olla lähes koko ajan raskaana ja säikähdin omia ajatuksiani. Olin varma, että Jumala tulisi rankaisemaan minua, eikä antaisi minulle yhtään lasta. Toki ehkäisykiellossa ei ehkä enää olla niin jyrkkiä, vaan ehkäisy sallitaan joissain olosuhteissa ja tietysti ihmiset itse päättävät, miten asiaan suhtautuvat. Yleinen kanta on kuitenkin se, että joskus ehkäisyyn voidaan päätyä esimerkiksi lääkärin kehoituksesta. Mutta miksi asioiden pitäisi mennä niin pitkälle? Ja ylipäätään, kenellä on oikeus puuttua toisen niin yksityisiin ja intiimeihin asioihin? Ei kenelläkään. 

En vihaa suurperheitä tai arvostele ihmisten tekemiä ratkaisuja. Se, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa arvostelen on se, että kaikki eivät voi tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä aidosti omasta tahdostaan, vaan joskus yhteisön tahdon sanelemana. Se on mielestäni väärin. Suuret perheet eivät ole väärin tai lapsia ikinä liikaa. Väärää on se, että jos perhe on kasvanut vain sen vuoksi, että yhteisö niin velvoittaa. Väärää on se, että nainen on tullut uudestaan ja uudestaan raskaaksi, vaikka ei olisi halunnut. Olen itse kasvanut suhteellisen isossa perheessä, toki lestadiolaisessa mittakaavassa aika normaalissa perheessä. Nuorempana sitä häpesi sitä, että minulla oli niin monta sisarusta ja mietti, että onko kamala synti, jos valehtelee että sisaruksia on kaksi vähemmän. En halunnut, että saisin lestaleiman. Nykyisin isoa perhettä arvostaa, sillä nuoremmat sisarukset ovat parasta mitä maailmassa on. On parasta, että nuorin pikkusiskoista, ekaluokkalainen, kirjoittaa ystävänpäiväkirjeen, jossa kertoo, että on käynyt viikonloppuna Eedenissä ja saanut pään veden alle :´)

Vanhoillislestadiolaisessa ympäristössä kasvaminen on ollut turvallista ja säästänyt minut monelta. Kun on ollut täysin absolutisti 22 vuotiaaksi, alkoholia tuskin ikinä oppii edes käyttämään. Tarkoitan tällä, että vaikka olen irtaantunut yhteisöstä, minua ei kiinnosta erityisemmin käyttää alkoholia. Pari siideriä tai viinilasillinen silloin tällöin on ihan ok, mutta en ikinä ole kokenut, että jokaisen viikonlopun tavoite pitäisi olla mahdollisimman kova darra. En ole ikinä edes ollut humalassa enkä tuskin koskaan tule olemaankaan. 

Ehkä suurin syy kuitenkin sille, etten kokenut vanhoillislestadiolaista yhteisöä omakseni, on minulle se, että haluan pohtia asioita syvällisesti ja kriittisesti, esittää kysymyksiä. Olen aina lukenut paljon ja laajentanut sen avulla maailmankuvaani. Vähitellen sitä vain huomasi, ettei halua ajatella sillä tavalla, miten yhteisöön kuuluminen velvottaisi. En halunnut tuomita naispappeutta, hyväksyä ehkäisykieltoa, vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia tai ajatella, että taivaassa on paikka vain lestadiolaisille. Minusta ei siis ole mitään järkeä sanoa olevansa lestadiolainen, jos sydämessään ei asioista ajattelisi samalla tavalla kuin yhteisön oppi opettaa. Enhän minä voi sanoa olevani esimerkiksi juutalainen tai muslimi, koska en usko niiden oppeihin. Samalla kuitenkin ajattelen, että on ihanaa, että yhteisöön kuuluminen antaa joillekin pohjan elämälle ja tarkoituksen kaikelle. Sitä tulee kunnioittaa ja arvostaa. Yhteisöön kuuluminen tai kuulumattomuus on jokaisen oma asia, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa, miten ihmisen tulisi ajatella tai olla. Kenelläkään ei ole oikeutta siis sanoa minulle, että minun pitää olla lestadiolainen jotta pääsen taivaaseen, eikä minulla ole oikeutta sanoa, että kaikkien olisi erottava yhteisöstä. Jokaisella on oltava rauha elää elämäänsä sillä tavalla, miten sydän siihen ohjaa. Mutta jokaisella on kuitenkin oltava oikeus puhua ja kysyä, sanoa ja ajatella. 

Vanhoillislestadiolaisena minua hämmensi se, että huomasin, ettei minulla ollut kunnollisia perusteluja sille, miksi uskoin asioiden olevan tietyllä tavalla. Jos joku kysyi minulta, miksi meillä ei ole telkkaria, en osannut vastata siihen kuin ympäripyöreästi, että ”lestadiolaiset ajattelee ettei telkkaria tarvita kun sieltä tulee niin paljon sellaista, mikä ei tue uskonelämää.” Sitten saattoi seurata toinen kysymys, että miksi internet oli kuitenkin ok, vaikka sen kautta kaikki paha oli paljon helpommin saavutettavissa kuin telkkarin. Miksi tanssiminen oli synti vaikka Raamatussa lukee, että ylistäkää Jumalaa soittaen ja tanssien? Miksi homous oli niin hirveä asia, sillä Jumalahan loi ihmiset omaksi kuvakseen? Miksi Raamatusta otettiin tiettyjä kohtia ja jätettiin toiset kohdat huomioimatta? Miksi en itse lukenut Raamattua vaan kuuntelin seuroissa miesten tekemää tulkintaa siitä? Miksi kaikkien syntien ajateltiin olevan samanarvoisia, sillä onhan nyt ehkäisy ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö pikkuisen eri leveleillä? Miksi vain vanhoillislestadiolaiset pääsevät taivaaseen? Millainen Jumala jättää lähes 7 miljardia ihmistä pelastuksen ulkopuolelle? Huomasin jatkuvasti törmääväni asioihin, jotka vain olivat niin, mutta joiden olemassaololle ei löytynyt mielestäni riittävästi perusteluja. Yliopistomaailmassa sitä oppii argumentoimaan ja esittämään mielipiteensä vahvoin perusteluin ja etenkin huomaamaan, jos niitä perusteluja ei ollut. 

Vanhoillislestadiolaisena koin kuitenkin rauhaa. Luottamusta siihen, että asiat tapahtuvat syystä ja että tässä juuri on minun tarkoitus olla. Tällöin puhuttiin uskon tuomasta rauhasta ja omantunnon rauhasta. Silloin ajattelin, että kukaan yhteisöön kuulumaton ei voi tuntea tällaista rauhaa mitä itse tunsin. Nyt yhteisön ulkopuolella tunnen kuitenkin samanlaista rauhaa. Luotan siihen, että selviän ja kaikki tapahtuu syystä. Luotan elämään ja sen kiertokulkuun. Luotan siihen, että löydän oman paikkani. Elämä on niin paljon helpompaa nyt, kun ei tarvitse pohtia kumpaan maailmaan kuuluu ja tuntea syyllisyyttä omista ajatuksista ja tarpeista. On vapauttavaa kun saa ladata musiikista voimia, tanssia selkä hiessä, katsella leffoja, jotka saavat kyyneleet silmiin ja ajatella, että onpa ihanaa kun tuo homopariskunta saa yhteisen lapsen. 

Nykyisin kun irtautumisesta on jo aikaa ja omaa maailmankuvaa on saanut rakentaa jo tovin, lestadiolaisuuteen ei ehkä suhtaudu enää samalla tunnelatauksella kuin aiemmin. Siitä on tullut neutraalimpi asia. Aluksi vaikeinta oli kestää se, että oma irtautuminen satutti läheisiä. Oli vaikeaa tietää, että ihmiset rukoilee sen puolesta, että saisin palaamisen armon, vaikka itse olin onnellisempi kuin ikinä. Nykyään en edes tiedä, uskonko Jumalaan tai Jeesukseen. Huomaan etsiväni järkevyyttä ja tieteellisyyttä, ja siihen on vaikea mahduttaa uskonnollinen maailmankuva. Joskus kyllä ajattelen, että tieteen avulla ei ole kuitenkaan osoitettu, etteikö Jumalaa voisi olla. Ja jollain tapaa uskon siihen, että jossain on joku, joka on luonut tämän kaiken ja joku, joka pitää ihmisistä huolta. Jossain on joku, jonka puoleen voi kääntyä ja joka kuuntelee. 

Mä kuulisin mielelläni kokemuksiani ja ajatuksia ja etenkin sellaisia, jotka eroavat omistani. Sana on siis vapaa! Ja tuossa kommenttiboksissa on mahdollista olla anonyymi, niin uskaltakaa puhua ja sanoa vastaan! :)