toipumista

Heippa!

Pimeä marraskuu on vaihtunut valon juhlakuuksi, joulukuuksi.

Jouluvalot saavat heti kodin näyttämään kotoisammalta, kova valo sattuu silmiin. Olen syönyt ainakin kaksikymmentä torttua ja polttanut kynttilöitä. Kuunnellut joululauluja ja lainannut kirjastosta ison pinon kirjoja. Olen kirjoittanut paljon; päiväkirjaa, listoja, ajatuksia ylös.

Olin muutaman päivän Rovaniemellä. Lunta tuiskutti vaakatasossa ja sain olla ystävän luona yökylässä. Yliopistolla kaikki oli samalla tavalla kuin ennenkin; oli kivaa nähdä tuttuja, istahtaa juttelemaan kahvikupillisen ääreen. Sitä kaipaa todella täällä.

Leikkauksesta on nyt yli kuukausi. En ole pitkään aikaan joutunut napsimaan särkylääkkeitä ja paraneminen edistyy koko ajan. Sairaalasta soitettiin ja kerrottiin, että arvailut olivat osuneet oikeaan. Kasvain oli ollut pahanlaatuinen, mutta sellainen, jonka ennuste on todella hyvä. Ei ole oikeastaan edes järkeä pelätä, että syöpä uusiutuu. Todennäköisyydet eivät ennenkään ole menneet kohdilleen, joten miksi murehtia jotain sellaista, mihin itse ei oikein voi vaikuttaa? Nyt lantiossa, suoliluun kohdalla on mutkitteleva ohut arpi muistuttamassa minua siitä, miltä kipu tuntui ja miten avuttomaksi sitä itsensä tunsi. Esittelin arpea innostuneena ystävälle: ”kato miten nätti, ei ollenkaan paha!” Sen jälkeen kun kehosta löytyy joka puolelta arpia, ei yhdellä arvella ole mitään merkitystä. Ne ovat osa minun tarinaa, ihoon kaiverrettuja. Kertovat, että sitä on jouduttu muutaman kerran leikkauspöydälle, mutta selvitty loppujen lopuksi vähällä.

Sitä on joutunut paljon käymään asioita mielessään. Pohtimaan, miksi just minulle ja miksi just nyt. Mutta ehkä minulla on ollut voimia käydä tämä läpi ja siksi syöpä on annettu minulle. Jollain toisella ei ehkä olisi ollut voimia siihen. Ehkä jossain tiedettiin, että mulle tämä syöpä oli loppujen lopuksi aika helppo asia käsitellä. Että minussa on aiemman elämän tuomaa vahvuutta.

Odotan hirveästi sitä, että paranen sen verran että pääsisin salille. Haluaisin mennä tanssitunneille ja joogata, juosta. Punnertaa, hyppiä, pomppia. Tanssimista on ollut ikävä… Sen sijaan on ihan jees, ettei vielä pysty ihan hirveästi kumartelemaan, sillä eipä tarvitse ainakaan imuroida sängyn alta :D