Turvapaikanhakija ja presidentin muotokuva

Heippa!

Tämän aamuisessa Helsingin Sanomissa oli juttu Päivi Koskelan tekemästä osuudesta presidentin muotokuvaan, jossa hän halusi ottaa kantaa pakolaisten kohteluun. Koskela piilotti presidentin muotokuvaan palan turvapaikanhakijan Saidq Bahroozin poskea. Koskela ottaa kantaa siihen, että presidentin tulisi toimia monikulttuurisen ja suvaitsevaisen Suomen puolesta. Bahroozin tarinan voit lukea täältä.

Mielestäni aika hieno ele ja tärkeä puheenvuoro. Nykyisessä globaalissa maailmassa, jossa välimatkat ovat pienentyneet ja lähes jokaiseen maailmankolkkaan voi matkustaa internetin kautta hetkessä, monikulttuurisuus on joka puolella. Ihmiset liikkuvat rajojen yli, mutta suurimmat rajat taitavat kulkea ihmisten välillä. Se, että ylittää valtion rajan, ei vielä takaa sitä, että saisi ylitettyä muut raja-aidat. On ennakkoluuloja, rasismia, turhautumista. Marsseja kansallisvaltion puolesta, marsseja ihmisoikeuksien ja välittämisen puolesta. On väärinkäsityksiä, kulttuurisia eroja, mutta myös ymmärrystä siitä, että loppujen lopuksi meillä ihmisillä on paljon enemmän yhteistä kuin usein huomaammekaan. 

Koko monikulttuurisuuskeskustelu tuntuu olevan keskustelua kahden ääripään välillä; sinun täytyy valita puolesi ja olla joko suvakki tai rasisti. Vaarallisinta keskustelussa on se, että vain kaksi eri ääripäätä pääsee ääneen, eivätkä ääneen pääse ne, joista puhutaan. Vaarallista on myös se, että ajatellaan kulttuurin ja tapojen olevan sellaisia, joita ei saa mistään hinnasta muuttaa. Yhteiskunnassamme on muutamia tärkeitä arvoja, joita ei saa ohittaa kulttuuriin tai uskontoon vedoten. 

Ilman kielitaitoa on ihmisten välisiä rajoja vaikea ylittää ja olla tasavertainen osa yhteiskuntaa. Olen muutaman kuukauden aikana ollut mukana EU:n avustaman kotouttamishankkeen järjestämällä kielikurssilla. On aika hullua, että osa ei puhu Suomea kuin muutaman sanan, vaikka olisivat olleet täällä yli 10 vuotta, toiset taas osaavat laulaa iskelmiä suomeksi kahden vuoden täällä asumisen jälkeen.  Ihmisten resurssit uuden kielen oppimiseen ovat erilaiset, mutta itse ainakin olen saanut hurjasti motivaatiota näiltä maahanmuuttajilta, jotka kirjoittavat joka ikisen uuden sanan ruutuvihkoon ja osaavat nimetä kuuluuko sana ensimmäisen luokan verbeihin. Ja tulee hyvä mieli, että minun apuni kurssilla koetaan suureksi, sillä minun kanssani muut pääsevät harjoittelemaan puhumista. Kontakteja suomalaisiin ei juurikaan ole. 

Ehkä parasta monikulttuurisuuskasvatusta on tutustua eri taustoista tuleviin ihmisiin. Siinä huomaa, että miten samanlaisia me ihmisinä olemme, miten samanlaisia huolia ja iloja meidän elämäämme kuuluu. Ei pitäisi olla mitään väliä, viettääkö ihminen ramadania vai uskooko pahoihin henkiin. Vain sillä on väliä, että erilaisista maailmankuvista huolimatta kohtelemme toisiamme kunnioittavasti ja arvostavasti. 

Mä en hirveästi ymmärrä taidetta, mutta on hienoa, että sen avulla voidaan ottaa kantaa myös poliittisesti latautuneisiin teemoihin. Taide on usein myös se keino, joka puhuttelee enemmän kuin vaikkapa pitkä reportaasi. Pariisin Louvressa tuijottelin pitkään Mona Lisaa (etäisyyttä oli varmaan kaksikymmentä metriä ja välissä noin sata Japanilaista) ja vaeltelin museon pitkiä käytäviä ja ajattelin, miten hieno juttu taide oikeastaan onkaan. Teoksista on kivaa etsiä symboleita, piilotettuja merkityksiä,  ja Da Vinci-koodin jälkeen mitään ei enää katso samalla tavalla kuin ennen. 

Taide on onnistunutta silloin, kun se laittaa katsojansa ajattelemaan ja ravistelee käsityksiä.