Valvotaan

Moikka! 

Yön tunnit ovat niin pitkiä. Ollaan tehty puolison kanssa niin että nukun alkuyöstä muutaman tunnin ja nousen sitten vauvan kanssa valvomaan. Vauva on kohta kolme viikkoa ja väsyttää. 

Ehkä rankinta vauva-arjesta on se, ettei saa nukkua. Väsyneenä kaikki näyttää kamalan vaikealta ja vähän mustalta. Rintaraivarit tuntuvat keskellä yötä kamalammilta kuin päivällä ja usein itketään vauvan kanssa molemmat. 

Parasta mitä pienen lapsen vanhemmat voi kuulla: ”menkää nukkumaan, me hoidetaan vauvaa tämä yö.” Yksi viikonloppu oltiin mun perheen luona ja saatiin nukkua kokonainen yö. Kotona mua itketti se, miten ihania ihmisiä meillä on tukena ja miten onnellinen oon siitä tuesta mitä omilta vanhemmilta saan. 

Joka ilta mua pelottaa jo valmiiksi tuleva yö. Että nukkuuko vauva yhtään ja saanko itse unen päästä kiinni edes muutamaksi tunniksi. Pitäisi osata elää hetki kerrallaan eikä murehtia etukäteen tulevia öitä, väsymystä, vauvan ekaa flunssaa tai sitä riittääkö maito ja tyssääkö imetys heti alkumetreille. Yritän ajatella positiivisesti: vaikka väsyttää, tämä on vain väliaikainen tila, jota on vielä myöhemmin ikävä. Vaikka tuntuu kamalalta ja itkettää, päivä päivältä tästä tulee helpompaa. Ajattelin että täytyy tehdä öistä niin siedettäviä kuin mahdollista. Lukea kirjaa, laittaa klassista musiikkia soimaan, kuunnella äänikirjaa, katsoa hyvää sarjaa netflixistä, kirjoitella blogipostauksia. Lohdutin itseäni että väsymykseen ei kuole vaikka se hanurista onkin. 

Vaikeinta vauva-arjesta on se, että vauva on niin kiinni minussa. Se pieni ihana tuhiseva pulloposki vaatii jatkuvasti huomiota. Suihkussa ei ehdi välttämättä käydä rauhassa, aamulla ei ehdi meikata. Ei ehdi syödä rauhassa, käydä vessassa. Koko ajan täytyy olla saatavilla, täyttää pienen ihmisen tarpeet. 

Haluan kirjoittaa täällä rehellisesti siitä ettei vauva-arki ole aina yhtä glooriaa. Se on välillä kamalaa, kamalan ihanaa. Silti rakastan tuota pientä eniten maailmassa.