Voimaantumishetkiä

snowfall-201496_1280.jpg

Hei, 

Tiedättekö ne hetket, jolloin hetkeksi kaikki kirkastuu ja hartioilta tipahtaa se paino, joka on saanut kaiken vähän kiristämään? 

Yhtenä äärimmäisen kauniina pakkaspäivänä työnsin vaunuja pitkin hiljaista kylää. Juuri ketään ei näkynyt, lapset olivat koulussa ja aikuiset töissä. Muutama auto ajoi ohitse. Juuri siitä kotikaupungistani pidän. Paikka on pieni kylänpahainen, viitisen kilometriä suuremmasta kaupungista. Puut olivat valkoisessa huurteessa ja aurinko paistoi. Pakkanen puri posket punaisiksi, vauva nukkui tyytyväisenä kärryissä. 

Takana oli uneton yö. Vauva oli heräillyt 45 minuutin välein enkä itse ollut nukkunut yhtään. Sitä ei ehdi edes nukahtaa kun vauva jo ilmoittaa olevansa hereillä. Kurkku oli kipeä ja olo flunssainen. Olo oli ollut koko päivän kurja ja itketti. Ulos lähteminen vauvan kanssa oli joka kerta samanlainen rumba: vaatteiden pukemisessa tuntui kestävän ikuisuus, vauva karjui naama punaisena epämukavaa oloaan ja selkääni pitkin valui hiki kun yritin parhaani mukaan selviytyä ulos mahdollisimman nopeasti. 

Kuuntelin äänikirjaa ja työnsin vaunuja eteenpäin. Katselin ympärilläni lepäävää talvea, mietin että kaikesta ehkä selviää. Sittenkin. Että vaikka olen välillä ihan järjettömän väsynyt, vauva kasvaa päivä päivältä ja arki muuttuu helpommaksi. 

Ymmärsin, että vauva opettaa minulle hetkessä elämistä. Hetkessä eläminen on tärkeää ihan jokaiselle mutta ihan järjettömän vaikeaa. On vain tämä hetki – siispä energiaa on turha tuhlata mitoittain tulevan pelkäämiseen tai menneen jossitteluun. Minä nimittäin pelkäsin seuraavaa yötä ja sitä tulisiko siitä vähäuninen, pelkäsin sitä saanko ikinä gradua kirjoitettua ja ahdistuin siitä tulisiko koko vauva-arki olemaan tällaista: vauvan kiukkua ja huonosti nukuttua öitä, omaa epävarmuutta ja väsymystä. 

Miksi en keskittynyt vain meneillään olevaan päivään, siihen mitä päivä nyt sattui sillä kertaa antamaan? Miksi murehdin jo valmiiksi kaikkea? 

Jotenkin minulle tuli rauhallinen tunne. Oli vain se hetki juuri siinä, keskellä pakkasta ja hartioilta laskeva paino. Ajattelin että vauva opettaa minulle jotain, minkä merkityksen ymmärrän vasta myöhemmin. Että minun tarvitsisi elää vain päivä kerrallaan. Ymmärsin että jokainen huono hetki on menneisyyttä, eivätkä ne tule enää takaisin. Ne ovat elettyä elämää, askelia, jotka täytyi kulkea jostain syystä. 

Välillä tulee hetkiä, jolloin kaiken näkee hitusen kirkkaammin. Silloin hartioilta laskeutuu paino. Niitä hetkiä tulee yllättäen eteen. Sitä ymmärtää jotain oleellista. Hetken on kevyempi olla. 

Vauvan kanssa sitä välillä on niin äärirajoilla. Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoa, että kiitos ei, minä en pysty tähän. En jaksa. En osaa. Olo on välillä niin epätoivoinen kun vauva vain itkee. On ihan kamalaa kun oman lapsen silmistä valuvat kyyneleet. 

Mutta se rakkaus mitä omaa lastaan kohtaan tuntee, on niin suurta. Kun haluaa vain rutistaa lapsen rintaansa vasten ja olla siinä. Kuiskata pienelle, että äiti on tässä, ei mitään hätää. Pyyhkiä poskille valuneet kyyneleet. Silittää huonoa oloa pois. 

img_20190124_125405_320.jpg

Tänään vauva nukahti syliini kun hyräilin ja silitin sen päätä. Oli ihanaa istua siinä ja kuunnella pienen tasaista tuhinaa. Pieni piti kädestäni kiinni. Siinä oli niin hyvä olla. Tiesin että tämä pieni ihmisenalku rakastaa minua ehdoitta ja olen hänelle maailman tärkein ihminen. 

On hetkiä – hyviä ja huonoja, mutta kaikki niin tarpeellisia. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *