No jos mä nyt selaan siihen asti et tulee ees yks mätsi.

Pimeässä peiton alla, piilossa muiden katseilta.

Bussissa näyttöä piilotellen, yliopiston vessassa hihitellen.

Nousuhumalassa vieraassa kaupungissa, ihmetellen miesten tekemiä aloitteita joita ei kotikulmilla juurikaan kuulu.

Mun perus hetkiä Tinderin parissa.

    Viime vuosi oli hurja. ”Parin kuukauden vaihtoaika” oli allekirjoittaneelle varsin tuttu käsite – tarkoittaen deittailua eri ihmisten kanssa. Aina kun hanskat lyötiin tiskiin, juoksivat molemmat kilpaa Tinderiin. Onnea hänelle joka jaksoi kohteliaisuudesta odottaa viikonkin ennen kyseisen applikaation avaamista. Sitten käytiin kyyläämässä milloin toinen oli ollut paikalla ihan niinkuin tapailunkin aikana ja suljettiin silmät siltä pahalta ololta mikä siitä välttämättä seurasi. Useimmiten aloin kuitenkin noudattaa (edellisestä postauksestakin) tuttua ja turvallista kaavaa –  numeron ja mätsin poisto; snapchatin, facebookin ja instagramin seuraamisen lopetus(+esto joskus ääritapauksissa).
Joku ihminen jonka elämä on jo ehtinyt sujahtaa sun elämään ja kaveritkin kenties tavanneet… Se on aika raakaa peliä se.

What goes around, comes around. You should’ve known that.

Viimeinen niitti oli kuitenkin ns. edellinen keissi – fuckboy naamioituneena täydelliseksi herrasmieheksi. Sama kuvio alkoi olla liian tuttu. 

Poistin Tinderin 13.9. enkä ole vieläkään sortunut sen takaisin lataamiseen. Paaaaarditime, missä mun punkku on……..
Jos oikeesti tuntisitte mun historian ton asian kanssa niin kyllä mulla olis olkapäät kipeenä muustakin kun salitreenistä. Oli ehkä yksittäisiä viikkoja, kun kykenin pysymään siitä erossa jos kuvioissa ei ollut ketään erityistä. Kyllä sellaista jutustelua nimittäin tulee aina ikävä, varsinkin jos on tottunut viestittelemään jollekulle kokoajan. Ja onhan kehutkin kivoja. Heh. 

    Nää melkein kolme viikkoa on tehny mun psyykkeelle kyllä ihmeitä. Asiat, joita en todellakaan olis aiemmin huomioinu tai mitkä olis ylipäätään herättäneet mitään mielenkiintoa mun pistaasipähkinän kokoisissa aivoissa on kummasti alkanukkin kiinnostamaan. Enkä nyt puhu pelkästään jostain globaaleista pakolaiskriiseistä vaan ylipäätään sellaisesta itsensä löytämisestä ja henkisestä tasapainosta. Tekee mieli siivota. Sisustus, vaatekaappi, oma pää, tulevaisuuden suunnitelmat… Oon huomannu tekeväni havaintoja myös läheisistä ihmisistäni ja ystävistäni, imien positiivista inspiraatiota mutta myös samalla tehden huomioita siitä, millainen ihminen en todellakaan halua olla.
Aika vihdoinkin pistää itsensä likoon ja painella kovaa vauhtia sinne oman mukavuusalueensa ulkopuolelle – se tila, jota oon jokaisen ”break-up”in jälkeen tavoitellut on vihdoinkin tässä ja nyt. 

Mä aion oppia olemaan yksin.