Miksi mä aina rakastun?
Kyllä se ihmismielen kierous taas pääs esille. On ihailtavaa miten hyvin jotkut ihmiset osaa toimia omaksi edukseen täysin ennalta-arvaamatta. Viedään bisselle, viedään kahville – Mä ajan tästä ohi duuniin ja oon aina miettiny et tuolla pitäis käydä. Laitetaan leikkimään hetkeks tyttöystävä-poikaystäväpeliä mutta lopulta statukseksi jää yhtä surkuhupaisan lempeä halataan kun tavataan. Mutta mullahan tässä se ongelma on – ei nykymaailman deittailukulttuurissa voi olettaa yhtään mitään ennen kuin nää oletukset on viesteinä ruudulla tai ”the talk”in jälkeen. Vähän semmonen olo totta tosiaan että ehkä on taas aika palata omaan erakkokolooni ystäviin tukeutuen. Tinderöinnin voisi suosiolla laittaa jäähylle määräajaksi ja katella maailmaa ilman raksi/sydän-filtteriä. Juoda vähän vihersmoothieta ja harjotella mindfullnessia värikkäissä joogatrikoissa. Tai sitten vaan korkkaan sen toisen etelänmatkamuiston ja juon pullon lasin nahka-aromisen herkullista mustaviinipunamarjavivahteista punaviiniä.
Ehkä tässäkin on mun tapauksessa tapahtunu mikroevoluutiota tässä vuoden sisällä. Ennen roikotettiin 1-3kk samalla lopputuloksella, nyt aika alkaa lähenemään jo viikkoa, kahta kenties. Numero poistoon, unmatch Tinderissä; poissa silmistä poissa mielestä. Valitettavaa toki on se, että haamut seuraavat aina seuraavaan uuteen kohtaamiseen – sen huomasin taas edellisen kohdalla ja sain jopa kuittailua aiheesta. Petrattavaa siis toki löytyy tältäkin suunnalta.
Huolestuttavinta on toisaalta se, kuinka huomaan kiintyväni hyvin nopeasti uusiin tuttavuuksiin. Rivakasti osaan prosessoida huonot puolet ja verrata niitä hyviin, aina päätyen samaan lopputulokseen. Oli miinuksena sitten herran pituus, koulutuksen ja/tai päämäärien puute tai yleinen elämänasenne… Kaikki menee. Huolestuttavaa. Narsistiset piirteet sentään osaan jo tunnistaa melko hyvin. Pahimmassa tapauksessa olen kuitenkin juuri päässyt sisäisen taistoni finaaliin kun orastava suhde jo kuihtuu kasaan omaan mahdottomuuteensa.
Hatunnostot miehille, jotka eivät turhia roikottele – oli kyseessä sitten housut tai naiset. Kusipää ei nyt kenenkään tarvitse silti olla. Muiden tunteilla leikkiminen ei ole yhtään sen oikeutetumpaa vaikka itse sanoisikin ääneen olevansa keskimääräistä vittumaisempi yksilö. Hahahha mutta hei – vaikka suru meinaa puseroon tulla kun tietää sulkevansa jonkin oven takanansa viimeisen kerran, onneksi ne kuuluisat viimeiset sanat pelastaa ihan kaikelta siltä ikävältä, ahdistukselta ja epäuskolta: Ihan turha harmitella, mä oon muutenki aika kusipää jätkä.