Kiusattu vai Kiusaaja?

Yksi asia mitä kadun varmasti hautaan saakka, on se että kiusasin yläasteella toista tyttöä. En tiedä miksi, enkä ymmärrä edelleenkään kuinka siihen pystyin. Olin nuorena varsinainen sisupussi ja minuakin on kiusattu, mutta en silti näe elämässäni olleen mitään perinteistä kiusaajan ajattelutapaa siitä miten minulla oli muka niin paha olla ja jaadijaa. Olin vain yksinkertaisesti ihan helvetin tyhmä. 

Asia hämmentää minua sitäkin suuremmalla syyllä, että olen pienestä pitäen ollut (isäni häissäni lausumien sanojen mukaisesti) oikeudenmukaisuuden kannattaja ja aina heikompien puolella. Olen sitä edelleen. En voi sietää toisten ihmisten haukkumista, vähättelyä, eriarvoistamista tai muunlaista loukkaamista, väkivallasta puhumattakaan. Olen myös sitä mieltä, että epäoikeudenmukaisuuksien huomiotta jättäminen on yhtä suuri vääryys kuin epäoikeudenmukaisuus itsessään.

Senpä takia voin pahoin kun katselen ympärilleni. Nykyään aikuiset ihmiset, päättäjät, media, kokonainen yhteiskunta joko kiusaa tai kääntää kiusaamiselta katseensa. Viimeksi kun avasin facebookin joku oli linkannut Imatran surman uhrin kuvan, jossa hän oli vierekkäin tummaihoisen miehen kanssa ja alla käytiin keskustelua siitä kuinka tämä ammuttu uhri sai ansionsa mukaan kun on ollut niin lähekkäin erivärisen ihmisen kanssa. Eräs ystäväni on riisunut hijabinsa pysyvästi, koska sai tappouhkauksia ihan vain kävellessään kaupungilla. Minua vähäteltiin eräänä päivänä kun kerroin tekeväni työtä ulkomaalaisten heikossa asemassa olevien ihmisten kanssa. Kun nuoret tytöt keskustelivat ostoskeskuksessa kikatellen ja kovaan ääneen, ohimenevät vanhemmat rouvat kääntyivät katsomaan ja tokaisivat, että nuoret tytöt ovat nykyään niin itsekeskeisiä (?!). Samassa ostoskeskuksessa ja vieläpä samana päivänä jouduin todistamaan tilannetta jossa valkoihoinen rouva tönäisi kyynerpäällään tummaihoisen naisen pois kassajonosta.

Tällainen käytös aikuisilta ihmisiltä ympäri maailmaa ja sen hyväksyminen hiljaisesti omissa kodeissamme ei ole omiaan luomaan lapsillemme käsitystä siitä, että kiusaaminen on väärin. Olen myös kuullut useamman äidin heittäneen ilmoille melko vakavia ukaaseja kiusaajia kohtaan jos heidän lastaan koskaan tullaan kiusaamaan ja toisaalta olen kuullut isien vitsailevan kuinka sitten annetaan takaisin jos joku tulee ryppyilemään. Minusta se kuulostaa aivan kamalalta. Jos jokainen vanhempi opettaisi lapsiaan olemaan kiusaamatta sen sijaan, että opettaa heitä puolustautumaan kiusaajilta niin lapsemme ehkä oppisi jotain empatiasta ja siten meillä saattaisi olla joskus jossain vaiheessa sukupolvi, joka ei arvosta vain itseään ja omanlaisiaan.

Minun vanhempani eivät hyväksyneet kiusaamista. Mutta eivät he kyllä hyväksyneet sitäkään jos minua kiusattiin, he käskivät minun pitää puoleni. En muista itseasiassa kovin montaa aikuista nuoruudessani, jotka olisivat puhuneet samalla paatoksella vaikkapa empatiasta kuin koulutuksen tärkeydestä. En myöskään muista keskustelinko yhdenkään aikuisen kanssa toisen kunnioittamisesta ja kohtaamisesta yhtä paljon kuin esimerkiksi työn teon tärkeydestä. Meille kyllä sanottiin, että ruoka pitää syödä loppuun koska köyhillla ei ole ruokaa ollenkaan, mutta sanoiko meille kukaan koskaan, että ne köyhät ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin mekin?

Jokaisen vanhemman kannattaa miettiä kannattaako tasa-arvoista kohtelua ja oikeudenmukaisuutta vain periaatteen tasolla. Monille nimittäin tulee täysin yllätyksenä, että kun me käymme lastemme kasvatuksen merkeissä hyvää tarkoittavaa monologia niistä toisista joita ei saa kiusata tai jotka näkevät nälkää tai ovat muuten heikompia, rajaammee lapsille luonnostaan yhteinäisestä ihmiskunnasta pois juuri ne toiset keitä itse emme pysty kohtaamaan tai joiden hätää emme pysty käsittämään ja siten myös asetamme ne muut eriarvoiseen asemaan itsemme kanssa.

Kiusaaminen ei lopu sillä, että sen pelätään sattuvan oman lapsen kohdalle. Lasta ei voi varustaa vuosikausia jotain asiaa vastaan, mikä hänelle ei vielä ole edes olemassa. Eikä kiusaaminen lopu ikinä sillä, että opetetaan lasta lyömään takaisin. Aikuisen oikeudenmukainen esimerkki toisten ihmisten huomioonottamisesta, kohtaamisesta ja arvostamisesta on tärkein tekijä lapsen vuorovaikutuksen kehittymisessä. Ja sen esimerkin saa vesitettyä helposti kommentoimalla negatiiviseen sävyyn edessä ajavaa surkeaa kuskia, hidasta kassaharjoittelijaa, tai rumaa tv-kommentaattoria. Se esimerkki on myös merkityksetön niin kauan kuin teemme laspillemme selväksi, että on meitä ja sitten on niitä toisia.

Eye for an eye makes the world go blind.