Minussa On Virhe
Kun herää yöllä vauvan itkuun ilman että on edes nukahtanut, uudestaan ja uudestaan, yö toisensa jälkeen, sitä rupeaa miettimään mitä on tehnyt väärin. Ja uskokaa, olen tehnyt virheitä äitinä, ihmisenä, naisena. Myönnän sen kyllä itsekin, mutta olen myös kuullut sen muilta.
Olen saanut kuulla jonkun ihmettelevän, että miten voin antaa lapsilleni korvikemaitoa?! Omaan korvaani se kuulostaa samalta kun joku kysyisi minulta miten saatan ruokkia lapseni noin ylipäätään? Maailmassa kuolee vuosittain yli kaksi miljoonaa lasta aliravitsemuksen takia ja täällä ihmetellään miten voin antaa lapsilleni korvikemaitoa. Pahimmalta se tuntuu niinä yön mustina tunteina kun ajattelen että siinä se nyt huutaa koska en ole ravinnut häntä oikein.
Tutkimusten mukaan olen tehnyt lapset tietenkin liian pienellä ikäerolla. Vaikka tilastot ja tutkimukset ovat mielestäni yhtä kaukana oikeasta elämästä kuin Ridge Forrester, koen epäonnistuneeni myös tällä saralla, varsinkin niinä valvottuina yön tunteina.
Minulle ja perheelleni on pyöritelty kaupassa ollessamme silmiä, koska taapero kitisee ja vauva itkee. Lähteä nyt kahden niin pienen vauvan kanssa kauppaan. Mikä epäonnistuminen!
Olen kuullut tarinoita muista yöllä itkevistä vauvoista ja muiden äitien roikkuvista silmäpusseista kun olen sanonut, että nyt on taas voimat lopussa. Vertaistuki on tärkeää, mutta miten olisi vaan halaus tai kommentti siitä miten hyvin kuitenkin hoidan lapseni.
Valvotun yön jälkeen herätän taaperon ja laitan hänelle maitoa. Kerron hänelle että tänään on uusi kiva päivä, vaikka sisälläni pieni väsynyt tyttö huutaa omaa äitiään kun kaikki on pilalla. Herätän myös vauvan joka viimein nukkuu ja pakkaan lapset tuplarattaisiin, vien taapero tarhaan. Vien vauvan lääkäriin. Hoidan vauvaa niin hyvin kun pystyn kunnes haen taaperon taas tarhasta. Kun mies tulee kotiin annan lapset hänelle ja teen ruokaa. Olen kiitollinen että mieheni tuli kotiin hengissä, vaikka hänkin on varmasti valvonut yöllä ja mennyt aikaisin töihin. Sitten pesemme vuorotellen peppuja, luemme satuja, hoivaamme, heijaamme. Emme pysähdy hetkeksikään, ennen kuin taas tulee yö ja pelottaa mitä se tuo tullessaan.
Silti jossain on kokoajan se joku joka pyörittelee silmiään ja väittää meidän kaikkien tekevän väärin. Aina on joku joka neuvoo kun ei tarvitsisi kuin sanoa ymmärtävänsä.
Kaikki vanhemmat joutuvat puolustelemaan näille joillekin muille omia valintojaan, vaikka kaikki varmasti tekevät lastensa suhteen parhaat mahdolliset päätökset. Tarvitaan lisää myötäelämistä ja vähemmän vertailua, enemmän hyväksyviä katseita kuin mulkoilevia silmiä.
Yön surkeina tunteina tuntuu, että äidit ovat toisilleen ilkeitä puolustaessaan omia tekoja ja päätöksiä. Itse teen tässä ja nyt päätöksen, etten enää ajattele muista äideistä pahaa. Kukin olkoon äiti tyylillään. Yritän tehdä mitä tahansa pientä joka päivä, että joku toinen äiti saisi lohtua, hyväksyntää ja tukea arkeensa. Voin vaikka aloittaa sanomalla kaikille tuntemilleni ja tuntemattomille äideille, TEETTE USKOMATONTA TYÖTÄ! OLETTE LAPSILLENNE TÄYDELLISIÄ ÄITEJÄ, OSAATTE KYLLÄ JA TEETTE HYVIÄ ASIOITA.
Pienokaisillemme olemme koko maailma, täydellisiä tällaisenaan. Kukaan ei ole virheetön, joten ollaan toisillemme armollisia.
Sillä se armollisuus ja äidillinen lempeä hyväksyntä, mikä lapsillemme on koko rakkauden kulmakivi, on myös tärekeä aines jaettavaksi toisillemme. Se on se voima joka kantaa yli valvottujen öiden ja vaientaa päässämme humisevan itsesyytöksen kellon.