Äidin Kadonnut Itseluottamus

Kun sain ensimmäisen lapseni, aloin pikku hiljaa kokemaan itseluottamukseni laskevan. Kun toinen lapseni syntyi, itseluottamukseni katosi kokonaan. Minulla oli jatkuva tarve näyttää jollekin, en tiedä kenelle, että olen hyvä äiti lapsilleni. Koin, ettei yhteiskunta ja etenkään toiset äidit ajattele minusta mitään hyvää äitinä. Aluksi ajattelin sen johtuvan siitä, että en ole kiintymysvanhemmuuden ihannoija, tuo kiintymysvanhemmuus kun tuntuu olevan meidän 2010-luvun äitien ilmiö. En kokenut tarvetta puolustaa pieniä lapsiani keneltäkään, koska koin itse, ettei heitä uhkaa mikään. Väsyin pohtiessani eri vaihtoehtoja vaipoista, imetyksestä, kasvatuslinjoista ja milloin mistäkin lapsen kehitystä tukevasta hölöhölöstä.  

Oletin ennen lapsien saantia, että lasten hoitaminen on minulle jonkinlainen kutsumus. Että olen syntynyt äidiksi ja olen kiinnostunut kaikesta mikä liittyy lapsiin vain koska haluan itse lapsia. Olin myös kiinnostunut lasten hyvinvoinnista ja esimerkiksi päiväkodissa työskentely oli minulle erittäin varteenotettava vaihtoehto koulutukseni ja mielenkiintoni perusteella. Ajattelin, että tulen ihan satavarmasti äidiksi ja olen halunnut omia lapsia siitä lähtien kuin muistan tienneeni miten niitä tehdään. 

Mutta toisin kävi. Sain kaksi lasta ja olin heistä todella onnellinen. Aloin kuitenkin pikkuhiljaa huomaamaan, että elämäni ei voi pyöriä vain lasten ympärillä. Minulle äitiys oli kuin olikin hyvin luontevaa, mutta en jaksanut sitä ainaista imetys-, vaippa-, unikoulukeskustelua, mitä minulta äitinä odotettiin. Minulle oli hyvin selvää miten lapseni haluan kasvattaa, mutta se ei tuntunut kiinnostavan ketään. Ketään ei kiinnostanut, että haluan näyttää lapsilleni maailman sellaisenaan ja opettaa heille empatiaa. Emme ole lasteni kanssa kohdanneet mitään sellaista miltä heitä olisi pitänyt suojella tiikeriemon lailla, enkä ollut huolissani lapsistani edes silloin kun he kiersivät vieraiden aikuisten syleissä kodittomien päiväkeskuksessa. Minä en ikävöinyt heitä luennoilla kun suoritin tutkintoani loppuun, enkä minä antanut miehelleni lastenhoitoon liittyviä ohjeita kun lähdin johonkin. Kun vanhempainvapaa loppui esikoiseni kanssa, jätin hänet ilomielin isänsä hoiviin kun itse palasin töihin. Kun toinen lapseni syntyi, tein edelleen silloin tällöin töitä vain päästäkseni pois kotoota. 

Ja koska tämän sanominen on tuntunut välttämättömältä joka kerta kun puhun äitiyden kokemuksistani, sanon sen nytkin: rakastan lapsiani, rakastan miestäni ja ennen kaikkea rakastan perhettäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta rakastan myös itseäni. 

Nyt kun toinen lapsemme aloitti tarhan reilu 1-vuotiaana ja sain itse oman alani töitä, olen ehkä onnellisempi kuin koskaan. Nyt tiedän mistä huono itseluottamukseni johtui. Ajauduin sellaiseen maailmaan lasteni syntymien myötä, missä vain lapsilla ja heidän hyvinvoinnillaan on väliä. Vaikka useat kanssaäidit aina sanovatkin, että lasten hyvinvointi lähtee äidin (ja isän) hyvinvoinnista, niin silti koin etten ollut valmis uhrautumaan yhtä paljon kuin muut äidit lastensa takia. Masennuin ja uuvuin, koska elämäni pyöri vasten tahtoani pelkästään kodin ja lastenhoidon ympärillä. En ole koskaan voinut hyvin jos yksi elämäni osa-alue on ottanut liikaa alaa muulta elämältä. Vaikka kuinka välitän lapsistani ja rakastan heitä ja haluan heille mahdollisimman hyvän elämän, en pysty keskittymään elämässäni vain heihin. Se saattaa kalskahtaa jonkun korvaan todella kamalalta, mutta niin se vain on. En ole kovin suorituskeskeinen ihminen ja kun aloin suorittaa äitiyttä ja tehdä sitä ympäröivien ihanteiden mukaan, uin vastavirtaan itseni kanssa ja väsyin.

Kotona oleminen sai minut klaustrofobiseksi. Kaikki muu sai minut tuntemaan huonoa omatuntoa. Nyt kun teen itselleni ja monille muille ihmisille tärkeää työtä, näen elämäni taas hieman laajemmasta perspektiivistä. Näen, että lapseni ovat osa elämääni, vaikka he saattavatkin olla tärkein osa elämääni, he eivät silti ole koko elämäni. Sen tajuaminen, myöntäminen ja sen mukaan eläminen on tehnyt minusta paremman äidin kun mitä olisin koskaan edes voinut kuvitella olevani.