Äidit Eivät Ole Tiikereitä

Luin erään tekstin, jossa äiti poti huonoa omaatuntoa siitä, että hän oli antanut tutun miehen ottaa lapsen syliin, vaikka lapsi oli pelästynyt tätä elettä. Ensin samaistuin, koska perusteluina oli lapsen oikeus omaan kehoonsa ja sen koskemattomuuteen. Kirjottaja totesi, että ei aiukuistakaan saa koskea jos hän ei itse sitä salli. Sitten aloin miettimään asiaa eri näkökulmasta. 

Lapsen syntymän jälkeen koko vauvavuosi kuluu erilaisia ihmiskontakteja luoden. Vauvaa pääsääntöisesti hoitava aiukuinen (tai aikuiset) muodostaa tärkeän kiintymyssuhteen kautta vauvalle perusturvallisuuden, joka kantaa pitkälle aikuisikään saakka. Tuo kiintymysuhde on kiistattomasti yksi tärkeimpiä tekijöitä lapsen mielen terveen kehittymisen kannalta. Mutta pitääkö lasta suojella muilta ihmiskontakteilta tämän tärkeimmän kiintymyssuhteen nimissä? Itse olen työntänyt lapsiani jokaiseen avoinna olevaan syliin aina kun on tullut tilaisuus ja samalla itse kokenut helpotusta siitä, että vauva on hetken aikaa jonkun muun hoteissa. Jos vauvani on alkanut etsimään minua katsellaan toisessa sylissä, olen tunkenut naamani siihen lähelle ja sanonut, että ’terve tässä on äiti, sä olet nyt toisen aikuisen sylissä’. Toistaiseksi kummassakaan lapsessani ei ole merkkejä perusturvallisuuden tunteen heikkenemisestä.

Sen sijaan, että lapseni olisivat jotenkin vaurioittuneet vieraitten sylien kokemuksista, olen huomannut eritoten esikoiseni suhtautuvan ennakkoluulottomasti muihin ihmisiin. Olen oppinut hänen sosiaalisten tilanteiden haltuunotossa asioita, jotka muuten olen unohtanut. Esikoiseni on saanut minut muistamaan sen, minkä päätin opettaa lapsilleni jo kauan ennen perheellistymistäni. Suhtautuminen jokaiseen vastaantulijaan pitäisi olla samanlaista mitä itse toivoisi saavansa muilta ihmisiltä, ennakkoluulotonta ja ystävällistä. Esikoiselleni jokainen vastaantulija on mahdollinen ystävä, joku jolle voi osoittaa vieressä seisovaa kaivinkonetta ja jakaa sen tuoman ilon. 

Olen poteroitunut äitiyden myötä. Sen sijaan, että juttelisin vieraille ihmisille vaunulenkillä, kuljen pipo silmillä paikasta a paikkaan b. Lasteni myötä olen kuitenkin muistanut toisen ihmisen kohtaamisen tärkeyden. Erään kerran kaupan kassajonossa edellämme ollut nainen kääntyi katsomaan ostoskärryissä turvakaukalossa hikoilevaa vauvaani ja otti tätä poskesta hellästi kiinni ja lärpytteli hänelle. Tyttäreni ryhtyi helisevään nauruun ja pitkä jonotusaika muuttui hetkessä selviytymisestä leikiksi. Toisella kertaa ollessamme kävelyllä poikani osoitti isoa mäyräkoiraa vieressämme ja pysähdyimme katsomaan hauvaa, jonka isäntä seisoi hiljaa vieressä. Aloimme jutella vanhemman herrasmiehen kanssa ja nykyään olemmekin jo ulkoilututtuja, minä lapsineni ja hän koiransa kanssa. Katselemme välillä läheisellä työmaalla mylviviä koneita ja koiravanhus ja hänen isäntänsä tuntuu viihtyvän nuo hetket kanssamme mielellään. Onko mitään parempaa kuin antaa toisen päivään sitä samaa lämmintä kanssakäymistä mitä itsekin kaipaa ja saada samalla vaihtaa päivän kuulumiset jonkun muun kuin kahvinkeittimen kanssa. 

Ehkä suurin opetus toiseen ihmiseen suhtautumisesta tuli minulle niinikään esikoiseni esimerkistä. Olimme torilla, poikani piti lapiota kädessään ja huitoi sillä loitsujaan. Vastaan tuli nuorehko nainen, kännissä tai aineissa, ehkä molemmissa. Itse olin taas kävelemässä täyttä häkää seuraavaan pisteeseen, mutta poikani näytti lapiotaan ja sanoi ’simsalasimsala’ naisen suuntaan. Kuin lapion taikomana, nainen pysäytti meidät ja rupesi juttelemaan pojalleni. Hetken loitsuilun jälkeen nainen alkoi kertomaan omasta pojastaan. Juttelimme tovin ja huomasin, että meillä oli ihan samanlaiset ajatukset niin taikalapiosta kuin lapsistakin. Olisin halunnut tarjota naiselle torikahvit, mutta en tarjonnut enkä tiedä miksi. Tiedän vain että kotiin palatessamme tajusin, että olin jutellut tuon naisen kanssa pidempään kuin yhdenkään muun aikuisen kanssa sinä päivänä. Se tuntui virkistävältä ja uskon, että naiselle itselleen kohtaaminen oli myös mukava. 

Olen sitä mieltä, että lapsella on oikeus omaan kehoonsa ja reviiriinsä. Minua kuitenkin hieman huolestuttaa, opetammeko lapselle oman reviirin myötä muista ihmistä vieraantumista. Jokainen ihminen on kohtaamisen arvoinen ja vaikka lapsi hieman pelästyisi vierasta (tai tuttua) ihmistä ja yllättävää kanssakäymistä, eikö se ole pieni hinta siitä, että hän tajuaa hetken hämmennyksen jälkeen toisen olevan ihan yhtä hyvä kuin oma vanhempikin? Koemmeko oman tärkeytemme uhatuksi jos lapsi viihtyykin muiden ihmisten kanssa? Sillä todellisuudessa vauvan koko elämä on totuttelua uuteen, oli kyse sitten kypäräpipon pukemisesta tai uuden sylin kohtaamisesta. Se mihin lapsiamme hellästi ja vähitellen totutamme luo heille käsityksen turvallisista uusista tilanteista. Kun jää on murrettu, voimme itsekin huomata toisten ihmisten huomion tuovan useammin mahdollisuuden kuin uhan. 

Tiikeriemo suojelee pentujaan ympärillä vaanivilta uhkilta. Usein kuin äiteinä vertaamme itseämme tiikeriemoon, unohdamme, että villieläimet elävät luonnossa, jossa vallitsee anarkia. Siellä suojellaan poikasia syödyksi tulemiselta ja muulta äärimmäiseltä hengenvaaralta. Ihmisten keskuudessa kyse ei ole anarkiasta, kukaan vieras ihminen yhteiskunnassamme ei aseta lapsiamme sellaiseen vaaraan pelkän kohtaamisen merkeissä, mihin tiikeripennut syntyvät. Villieläin saattaa olla toiselle villieläimelle ja sen pesueelle uhka, mutta järjestäytyneessä yhteiskunnassa ihminen harvoin on yhtä merkittävä uhka lapselle. Niinpä minusta toisen ihmisten kohtaamista tulisi vaalia ja harjoitella ennemmin kuin pelätä ja vältellä.