Äiti

Olen aina halunnut äidiksi. Muistan kun ystäväni sisko sai lapsen 17-vuotiaana, olimme silloin itse kuudesluokkalaisia. Keskustelin oman äitini kanssa asiasta, koska sen ympärillä oli selkeästi negatiivinen sävy enkä tiennyt miksi. Kysyin äidiltä, mitä jos minä saisin lapsen niin nuorena ja hän vastasi, että ikä ei tee kenestäkään huonoa äitiä. Hän sanoi, ettei huonoksi äidiksi voi oikeastaan tulla, koska äitiyteen liittyy vahva halu olla lapselleen hyvä. Ihailin äitiäni koko lapsuuteni ja nuoruuteni, vaikka hän ei aina ollut paras mahdollinen äiti. Mutta tiesin silti aina sisimmissäni, että hänellä on kuitenkin se vahva halu olla lapsilleen hyvä. Nyt, kahden lapsen äitinä ymmärrän häntä paremmin ja ihailen häntä enemmän kuin koskaan.

Äitini on myös syy siihen miksi itse olen aina halunnut äidiksi. Ne pienet teot, jotka saivat kolmilapsisen perheen arjen tuntumaan turvalliselta ja hyvältä, vaikka välillä laivamme keikkui kyllä aika lailla, ovat luoneet itselleni uskon siihen, että maailma on hyvä paikka. Äiti tuli aina ostamaan pihakioskistamme pihlajanmarjakuravettä ja luki runoni, jotka oli kirjoitettu mielikuvituskäsialalla. Myöhemmin hän opetti käyttämään ompelukonetta ja antoi minun laittaa ensimmäiset itsetehdyt shortsit koristreeneihin, vaikka ne oli tehty verhokankaasta ja niissä ei ollut vyötärökuminauhaa. Äiti otti meidät sisarukset huomioon tasapuolisesti ja arvosti jokaista meistä meidän omine erityispiirteineen. Ikinä hän ei kehunut yhtä yli toisen ja aina hän kannusti meitä tekemään sitä mikä meitä milloinkin kiinnosti. Äitini sai äitiyden näyttämään tutkimusmatkalta, pilvenhattaralta ja ystävyydeltä.

Äitini on antanut minulle tilaa kasvaa ja kokeilla omia rajojani. Kun kapusin teininä ikkunasta sisään kännissä, sen jälkeen kun olin karannut siitä samasta ikkunasta jatkamaan illanviettoa kotiintuloajan jälkeen, äitini otti minut syliin ja sanoi että olisin voinut kertoa hänelle haluavani jatkaa vielä iltaa ja kysyä lupaa. Hän ei antanut rangaistusta siitä, että olin karannut tai että olin humalassa, hän vain ymmärsi. Kun tulin ensimmäiseltä omalta matkaltani kotiin 19-vuotiaana ja kerroin hänelle rakastuneeni ehdonalaisessa olevaan amerikkalaiseen poikaan, hän peitti pelästyksensä ja pyysi kertomaan lisää matkastani. Kun päätin lähteä tuon saman pojan matkaan, hän pyysi kyyneleet silmissä, että tulisimme molemmat häntä tapaamaan mahdollisimman pian. Äiti ei ole koskaan tuominnut ketään, hän on aina luottanut arvostelukykyyni ja hänelle meidän lasten maailmat ovat aina olleet täynnä mahdollisuuksia ennemmin kuin vaaroja.

Oma äitini teki virheitä. Tiedättekö miksi? Koska hän on ihminen ja ihmisille sattuu virheitä. Olen ymmärtänyt jo ihan pienestä pitäen, että äiti ei koskaan ole tarkoittanut pahaa. Äitini epätäydellisyyden seuraaminen on auttanut minua ja sisaruksiani oppimaan, että kaikki ei aina mene kuin Strömsössä ja se on ihan ok. Kaikesta selviää.

Jos minulta kysytään, niin äitini on paras äiti koko maailmassa ja toivon että kun lapsiltani joskus kysytään, niin he vastaavat samoin minusta. En pyri äitinä (niinkuin en muutenkaan) täydellisyyteen, enkä riittävän hyvään. En pyri tilastolliseen tai tutkittuun hyvään.

Pyrin hyvään.

Pyrin siihen samaan mihin oma äitini, täydellisen epätäydelliseen, elämänmakuiseen ja realistiseen äitiyteen. En tietenkään halua toistaa äitini virheitä, mutta en myöskään pelkää tehdä omiani. 

Lapsuudessani olen saanut sellaisen kuvan elämästä, että kaikesta selvitään ja jos asiat tuntuvat hankalalta niin aina voi keittää kuravellikahvit ja olla ihan tosissaan, mutta ei niin kovin vakavissaan.