Hyvä Äiti Vai Huono Äiti Vai Vähän Molempia
Blogini nimi on hyvä äiti, koska olen kyllästynyt ”paska mutsi” -meininkiin. Vaikka oikeasti blogit missä äitiyttä käsitellään huumorilla ja haasteista sekä hermoromahduksista puhutaan ihan siinä missä perunamuussista ja vaippalaaduistakin tuovat itselleni suurta iloa ja voimaa arkeeni.
Mutta minusta voisi jo pikkuhiljaa alkaa puhumaan äideistä ihmisinä, samoina epävarmoina olentoina kuin muistakin kanssaeläjistä uuden ja haastavan elämäntilanteen edessä. Koska sitä vanhemmuus on. Uusia haasteellisia tilanteita ja niitä kuuluisia vaiheita, yksi toisensa jälkeen.
Esikoisen saatuani astuin äitiyden ihmeelliseen maailmaan. Katsoin netistä vastauksia milloin mihinkin mieltä askarruttavaan kysymykseen. ”Milloin mennä lapsen kanssa lääkäriin?” ”Mitä laittaa pakkasella lapselle päälle?” ”Oletko ikinä ajatellut tukkivasi huutavan lapsen suun vaikka sukallasi, että se hiljenisi?” ”Onko tässä mitään helvetin järkeä?”
Intuitio auttoi monessa käänteessä, mutta olin silti epävarma. Ja kun ihminen on epävarma ja yrittää etsiä varmuutta jostain, niin viimeinen mitä hän kaipaa on vittuilevat kanssaäidit keskustelupalstoilla tai anoppi joka häslää tai oma äiti joka vakuuttaa maalaisjärjen riittävän. Ei ole uusavuttomuutta kysyä neuvoa, mutta on hyödytöntä vastata kysymykseen vastaamatta kuitenkaan kysymykseen. Arvatkaa paljon hyödyttää lukea, että kyllä äidin pitäisi tietää millon oma lapsi on niin sairas, että se pitäisi viedä lääkäriin, kun ei ole tuntenut lastaan vasta kun ihan vähän aikaa. Tai lukea huutokirjoitusta siitä kuinka olen surkea ihminen, kun en tiedä mitä kalaa raskaana ollessa saa syödä. Lukemani mukaan minun ei olisi pitänyt hankkiutua raskaaksi ollenkaan, koska halusin syödä jouluna mätiä ja juoda tilkan punaviiniä.
Toisen lapsen kohdalla olen pitänyt keskustelupalstat yhtä kaukana vanhemmuudestani kuin kristallivaasin taaperosta. Olen luottanut ensimmäisen lapsen kanssa oppimiini taitoihin ja ennenkaikkea luottamaan intuitiooni, se kun ei ole vielä pettänyt minua kertaakaan niin pahasti ettenkö jostain tilanteesta olisi selvinnyt.
Mutta ei sen niin pitäisi olla, että kun pyytää apua saa kuulla olevansa kelvoton äiti ja ylipäätään huono ihminen.
Unohdan tuttipullot ja tutit kotiin, kun lähden lasten kanssa johonkin. Joskus olen ajatellut, että tuo lapsi saa nukkua yönsä ulkona jos sei ei hiljene. Olen jopa läpsäissyt esikoistani mahaan, huitoessani hänet pois luotani kun hän on iskenyt minua kielloista huolimatta palikalla päähän. Olen myös sanonut että tavaroita ei saa heitellä ja tempaissut itse rikkaharjan oveen, niin että se jäi siihen roikkumaan.
Olenko huono äiti? Ehkä niillä hetkillä kun malttini pettää ja käyttäytymiseni on huonompaa kuin pienen lapsen, olen huono äiti. Mutta sitten itku silmässä repiessä harjaa ovesta tai silittäessä pikku taaperon päätä, pyytäessäni anteeksi, selittäessäni, että tein virheen ja keskustelemalla asiasta muutun taas hyväksi äidiksi.
Olen hyvä äiti. Valvon vaikka viikon putkeen, jos lapset eivät nuku. Venytän omaa jaksamistani enemmän kuin koskaan ennen jos lapsillani on paha olla. Otan syliin ja silitän vaikka tekisi mieli mennä ovesta ulos ja huutaa että en enää jaksa. Siivoan soseet seinältä ja kakat sängystä ilman mitään draamaa. Leikin ja laulan, luen kirjan kuusitoista kertaa putkeen, nauratan, lohdutan, teen ruuan, vaihdan lakanat. Teen ihan mitä tahansa, että lapsillani olisi hyvä olla.
Mutta silti olen vain ihminen. Luonteeltani temperamenttinen ja heittäytyvä. Vaikka äitiys on hionut hermojani ja laannuttanut päähänpistoksiani, olen edelleen se sama minä, joka ennen äitiyttä heitti lautasia rappusia pitkin riidan päätteeksi, se joka hetken mielijohteesta päätti lähteä Sri Lankaan surffaamaan, se joka vastaa puhelimeen vaikka keskellä yötä, ettei kukaan tuntemani ihminen jäisi ilman apua jos sitä tarvitsee.
Äitiys muuttaa ihmistä siinä missä uusi ammatti, kymmenen vuotta elämänkokemusta tai tärkeä oivallus keskellä metsän hiljaisuutta. Mutta harva meistä muuttuu ihmisestä toiseksi minkään kokemuksen äärellä, enkä näe siihen äitiydenkään myötä tarvetta. Sen sijaan pienetkin muutokset, uudet tilanteet ja epävarmuus tuottavat miljoona kysymystä ja aiheellista pohdintaa. En tiedä montaakaan yhteisöä, missä vastaus näihin kysymyksiin on yhtä hyökkäävä kuin mammojen piireissä.
Kun lapsi tippuu keinusta puistossa, lähdetkö nostamaan häntä ylös tai auttamaan tilanteessa muuten vai pyöritätkö silmiä lapsen äidille, joka ”ihan selvästi on ekaa kertaa mutsi” tai ”vapaan kasvatuksen tuotos”? Pliis, mene auttamaan tai kommentoi tilannetta hyväntahtoisesti, äiti sai kyllä kolauksen mutsikuoreensa lapsen huutaessa verta vuotavaa nenäänsä ilman silmien pyörittelyäkin.
Onneksi on myös paljon myötäeläjiä ja hymyjä. On niitä jotka avaavat oven vaunujen kanssa kulkevalle ja niitä jotka kirjoittavat äitiyden haasteista rennolla otteella ja niitä jotka vastaavat kysymykseen ihan oikealla vastauksella.
Olkaa hyviä äitejä lapsillenne, eikä se maailma kaadu tai lapsi mene rikki jos välillä on huono äiti. Mutta olisi suuri ilo ja onni jos me äidit (ja kaikki muutkin ihmiset) pyrittäisiin olemaan hyviä myös toisillemme.
