Lähisuhdeväkivalta

Nainen soittaa päivystyspuhelimeen, että nyt tuli turpaan. Kysyn pelottaako jäädä kotiin ja onko nainen välittömässä vaarassa. Ohjaan hänet turvakotiin ja jos paikkoja ei ole avoinna ehdotan soittamaan poliisille. Nainen vastaa, että poliisi on kyllä ennenkin käynyt kotona ja käskenyt selvittämään perheriidat perheen kesken. Lopulta ohjaan naisen sosiaalipäivystykseen ja annan ohjeita turvalliseen kodista poistumiseen. Usein mies on tässä vaiheessa sammunut sohvalle, joten hänen reaktiota ei tarvitse pelätä, mutta toisinaan saatan ohjata naisen turvakotiin, koska väkivaltaisella miehellä on tapana uusia tekonsa ja väkivallan kierrettä on vaikea katkaista ilman ulkopuolista interventiota.

Teen työtä väkivallan parissa. Tuen, ohjaan ja kuuntelen väkivaltaa kohdanneita ihmisiä. Olen siinä hyvä, koska olen itsekin kärsinyt väkivallasta. Tiedän miltä tuntuu tehdä päätös hakea tai olla hakematta apua. Väkivaltaa kokenut ihminen ei kärsi pelkästään fyysisistä kivuista kriisissä, vaan hän painii lähes aina psykososiaalisten ongelmien kanssa. Uhri ei tiedä kenelle kertoa koetusta väkivallasta, eikä julkituomisen vaikutuksista itseen tai kumppaniinsa. Mutta väkivalta on rikos. Se on virallisen syytteen alainen rikos, mikä tarkoittaa sitä, että poliisi voi tutkia ja syyttäjä syyttää väkivallasta epäiltyä, vaikka uhri itse ei vaatisi rangaistusta tekijälle. Esimerkiksi poliisien pitäisi aina tehdä rikosilmoitus havaitsemastaan väkivallasta. Se on kuitenkin harvinaista, koska kotihälytyksessä poliisin on vaikea todistaa väkivaltaa joka on oletetusti juuri tapahtunut. Toisinaan olen myös huomannut, että esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten tai päihteiden kanssa oireilevien perheiden kodeissa virkavalta saattaa vedota kulttuurillisiin syihin tai muihin olosuhteisiin, jotka usein kuvitellaan oikeuttavan väkivaltaa.
 
Harvoin julistan asioita faktoiksi, mutta se on fakta että väkivaltaa ei oikeuta mikään. Ja väkivallan voi lopulta määritellä ainoastaan uhri. Jos kokee tulleensa kohdelluksi väkivalloin, asia on usein juurikin niin. Väkivaltaa on niin fyysistä kuin henkistäkin. Väkivalta voi myös olla yhteisöillistä, taloudellista, seksuaalista tai henkistä. Kaikissa ihmissuhteissa on väkivaltaa; väkivalta on usein osa riitoja ja ennen kaikkea se liittyy valtaan. On sanomattakin selvää, että vaimoaan hakkaava mies tekee väkivaltaa, mutta väkivallaksi voidaan katsoa myös se, kun nainen haukkuu miestään jatkuvasti lihavaksi ja laiskaksi ukoksi joka ei osaa hiihtää eikä edes puita pilkkoa. Väkivaltaa esiintyy kaikissa kulttuureissa, kaiken ikäisten ihmisten keskuudessa ja jokaisessa yhteiskuntaluokassa. Eikä kukaan ikinä uskoisi että se voi tapahtua omalle kohdalle. 
 
Mutta ainakin minulle se tapahtui. Olen keskiluokkaisesta perheestä, joka eli varsinaista idylliä, mutta koska äidillä oli omat traumansa lapsuudesta, hän purki ne aggressiivisesti jostain syystä juuri minuun. Kun kasvoin nuoreksi aikuiseksi löysin itseni parisuhteesta, joka kaiken hekuman ja onnen ohella oli väkivaltainen. Silloin en ottanut turpaani, mutta minua vähäteltiin ja toisinaan riidat yltyivät siihen, että olimme molemmat, mies ja minä, toistemme kauluksissa kiinni. Pahinta oli se, että sain kuulla koko parivuotisen suhteen ajan olevani väärässä ja vääränlainen. Sitten löysin sielunkumppanini ja menin naimisiin, perustin perheen ja viime viikolla mieheni nosti minut kurkusta seinälle. 
 
Ihmiset, jotka ovat säästyneet väkivallalta (tai luulevat olevansa; me kaikki kohtaamme väkivaltaa jollain tasolla) usein tuppaavat ajattelemaan, että väkivaltaisiin suhteisiin joutuvat ihmiset ovat jotenkin viehättyneitä väkivaltaisista ihmisistä. Se on ajatusvirhe. Kuka tahansa voi joutua väkivaltaiseen suhteeseen ja kuka tahansa voi myös ajautua käyttämään väkivaltaa. Toki, jos on kokenut väkivaltaa, omat rajat on rikottu ja silloin on vaikeampi myöhemmin elämässä vetää omia rajoja sen suhteen miten itseä ja toisia voi kohdella, mutta meissä kaikissa asuu väkivalta. Meissä kaikissa asuu hyvä ja paha ja kumpi tahansa näistä elementeistä voi ottaa vallan. Vaikeassa tai selvittämättömässä elämäntilanteessa paha kuikuilee vahvempana elementtinä valmiina puhumaan sinut ympäri joko ottamaan vastaan paskaa tai jakamaan sitä muille. Ja se tekee väkivallasta pelottavaa. Se voi ihan oikeasti hyökätä elämääsi, kaikista turvallisimmassa suhteessasi, vaikka sen ei koskaan pitänyt tapahtua sinulle.
 
Suomessa (ja maailmalla) perhe- ja lähisuhdeväkivalta on pitkään ollut poliitikan ja yhteiskunnan ulkopuolella. Se on virallisesti ollut perheiden oma intiimi asia: esimerkiksi raiskaus aviolittossa on Suomessa kriminalisoitu vasta vuonna 1994.  Harmillisesti tämä on ollut suuri tekijä naisten aseman kehittymisessä ja ennen kaikkea siinä, että vielä tänä päivänä sekä uhrin että tekijän on vaikea löytää ja saada apua. Turvakoteja on liian vähän, tietoa ehkä yhä enemmän, mutta asenteet laahaavat kivikaudella. Tästä hyvä esimerkki on nainen, joka asui maaseudulla perheensä kanssa, mies joi ja hakkasi ja kun nainen viimein uskaltautui hakemaan naapurista apua, naapuri kehotti totella miestä enemmän, ettei tällaisia riitoja syntyisi. Väkivaltaa kohtaa joka kolmas suomalainen nainen, mutta se on edelleen yhteiskuntamme suurimpia tabuja, eikä siihen haluta juurikaan puuttua. 
 
Entä ne tekijät sitten? Minä olen nähnyt työssäni, että sitten kun se kissa nostetaan pöydälle, niin tekijä (useimmiten mies) ajetaan nurkkaan. Lastensuojelu vie lapset, ystävät ja työt häviävät ympäriltä ja tekijästä tehdään hirveä vaimonhakkaaja. Tämä on toki ristiriitaista sen kanssa, että väkivaltaan ei turhan usein puutu naapurit, ei poliisit. Mutta kun puututaan, niin tekijän elämä usein tahtomattakin tuhotaan sen sijaan, että tarjottaisiin tukea väkivaltaiseen käytökseen tai sitä tuottaviin ongelmiin kuten dokaamiseen (joka tosin myös on oire eikä pelkästään ongelma). Tällöin ongelma syvenee ja väkivallan tekijänkin pääseminen väkivallan kierteestä estyy. Vaikka lapset ja kämppä menisi alta, niin ongelmat itsessään ei häviä ja kohta pian löytyykin uusi kumppani vierelle iskuja vastaanottamaan. Monella tapaa väkivallan tekijä on myös uhri, koska väkivalta, kuten muutkin käytöshäiriöt ovat aina oireilua jostain traumasta tai muusta mielen ongelmasta. Tämän takia en itsekään tiedä mitä minun pitäisi mieheni kanssa tehdä, en halua tuhota hänen elämäänsä, vaan haluan saada hänelle apua. Onneksi nykyisin löytyy myös järjestöjä, joista saa apua väkivaltaisiin käyttäytymismalleihin.
 
Väkivaltaa kokeva henkilö voi vain itse määrittää milloin tulee se raja vastaan, kun ei enää kestä. Toisille se on jo ensimmäiset epämiellyttävät haukkumasanat, kumppanin rajoitukset liikkumiseen tai yhteydenpitoon ystävien kanssa tai painostava ilmapiiri vaikkapa makuuhuoneessa. Joillekin raja tulee vastaan vasta kun saa tuolin jalasta ohimoon kolmannen(kymmenennen) kerran. Valitettavasti joillakin se raja ei tule vastaan ennen kuin vetää viimeisen hengenvetonsa. Suomessa kuolee vuosittain toista kymmentä naista parisuhdeväkivallan seurauksena. Moni uhri ei edes pysty, syystä tai toisesta, myöntämään rajojensa rikkoutuneen. Olen jutellut naisen kanssa, jonka mies oli ampunut aseella häntä jalkaan ja lääkärille nainen oli kertonut olleensa metsästämässä. Vasta useiden vakavien pahoinpitelyjen ja uhkauksien jälkeen nainen myönsi rajan tulleen vastaan ja hänet ohjattiin turvakotiin. Minulla se raja on häilyvänä tuolla jossain. 
 
Vaikeinta väkivaltaa kokeneena on olla syyttämättä itseään. Olen tehnyt vuosikymmenen töitä itseni kanssa, että tajuaisin ettei äitini aggressiivisuuden syy ole ollut minussa ja nyt kun sain taas todistaa kaivavani verta nenästäni, ymmärrän jo, että väkivallan tekijä, oma mieheni, on se jolla ne suurimmat ongelmat on. SILTI, väkivalta ei ole hyväksyttävää ja sitä ei pidä kenenkään sietää.
 
Jos luet tätä ja oma sietämisesi ja kestämisesi on äärirajoilla, ota asia puheeksi. Minä lähetin ystävälleni viestin vaikka kuinka teki mieli olla kertomatta. Mutta tajusin, etä ystäväni voi tallentaa viestin ja katsoa että jos samoja viestejä alkaa tulemaan useammin, olen vaarassa. Väkivallasta on uhrinkin vaikea avautua, mutta on tärkeää kertoa asiasta vaikka anonyymiissä chatissa. Uhrina usein kokee itse häpeää, voimattomuutta ja ahdistusta, mikä voi olla niin voimakasta että se tuntuu fyysisenä väsymyksenä ja haluttomuutena muutokseen. Silloin ensisijaisen tärkeää on suhteen ulkopuolinen perspektiivi ja tuki. 
 
Apua tilanteesen voi hakea:
 
– ystävältä
– Ensi- ja turvakotien liitto
– Naisten Linja
– Monika-Naiset Liitto
– minulta tai keneltä tahansa joka on joskus ottanut asian esille
 
Muistathan, että vaikka väkivalta ei juuri nyt koskettaisi sinua, on todella tärkeää pohtia omaa suhtautumista teemaan. Voit joskus itse joutua kohtaamaan väkivaltaa, mutta ennen kaikkea jos kukaan (väkivallan tekijä tai kokija) kertoo sinulle väkivallasta, asiaan tulisi suhtautua neutraalisti ja empaattisesti. Tuomitsevat eleet ja sanat voivat karkottaa sinulle uskoutuvan henkilön ja saattaa tämän tai jonkun toisen vaaraan. Väkivaltaan tulisi suhatutua kuin syöpään, se voi osua kohdalle tavalla tai toisella ja vain myötätuntoinen kohtaaminen voi viedä haastavaa tilannetta eteenpäin. 
 
Väkivalta, siinä missä rakkauskin on osa ihmisyyttä. Voimme suhtautua väkivaltaan vaikenemalla ja välttelevästi. Voimme tuomita väkivallan tekijät ja sääliä uhreja. Voimme ajatella väkivaltaa kuin sotaa: se tapahtuu tuolla jossain. Mutta jos haluamme väkivallattoman tulevaisuuden itselemme ja tuleville sukupolville, meidän pitää suhtautua väkivaltaan kuin mihin tahansa käytöshäiriöön -sen syyt voi ottaa puheeksi, yrittää korjata, antaa anteeksi ja lopulta jättää taakseen. 
 
Ja uhrien, meidän pitää puhua.