Lapset Somessa

Paljon on ollut puhetta siitä, kannattaako lasten kuvia ladata nettiin kaikkien nähtäville. Tästä on yhtä monta mielipidettä kuin on perheitäkin ja mielestäni tässä asiassa ei ole sen enempää oikeaa ja väärää kuin muissakaan omaa lastaan koskevissa päätöksissä ja mielipiteissä. 

Itselläni ei ole kovin suuri kynnys jakaa lapsieni kuulumisia ja kuvia henkilökohtaisilla some -kanavillani. Instagram on minun valokuva-albumini, johon olen tallettanut niitä hetkiä, joita on mukava jälkikäteen muistella parilla klikkauksella. Olisihan ne muistot mukava laittaa ihan oikeaan valokuva-albumiinkin, mutta nyt siihen ei ole resursseja, ei sitten millään. Facebookin kautta taas koen miellyttäväksi jakaa asioita ystäville ja perheenjäsenille ympäri maailmaa, minulle se on tapa pitää yhteyttä aikana, jolloin puhelimeen tarttuminen on kohtalaisen haastavaa edes varatakseen aikaa gynekologille puhumattakaan pitkistä puheluista kuulumisten päivittämiseksi. 

Tapani toimia (tässäkin) on toisille vieras ja monet kokevat omien lastensa kuvien jakamisen kiusallisena tai jopa vaarallisena. Ymmärrän sen, mutta en koe itse niin. En minäkään pakota ketään lataamaan lastensa kuvia yhtään mihinkään, miksi siis joidenkin on niin kovin vaikea antaa minun tehdä omat päätökseni lapsiani koskien myös tällä saralla? 

Olisihan se tietenkin surullista, jos lasteni kuvat päätyisivät johonkin väärille sivuille, mutta yhtä ikävää olisi jos lasteni tarhan lähellä runkkaisi Jammu-setä lasten leikkejä katsellen. Koen, että molemmissa tapauksissa vääryys tapahtuu ihan muualla kuin minun päätöksellä ”altistaa” lapseni maailman vaaroille. Myös koulukiusaus -kortti tässä yhteydessä on täysin asiaton. Jos lapsiani tullaan kiusaamaan jonkin lataamani kuvan perusteella, kiusaaja on syyllinen tilanteessa, en minä. Minusta on hiukka nurinkurista kasvattaa lapsia välttelemään kiusatuksi joutumista tai muuten suojautua vääryyksiltä välttelemällä niitä. Maailmassa on miljoonia kiviä, joihin kompastua, minä en pysty niitä kaikkia poimimaan lasteni poluilta. Mielummin pyrin opettamaan heille oikeudenmukaisuutta sen verran, että he tietävät milloin kohtaavat epäreilun tilanteen ja toivon tietenkin heillä olevan siinä vaiheessa tarpeeksi työkaluja osaakseen toimia tilanteessa niin, että siihen voidaan puuttua. Mutta ennen kaikkea haluan heidän tietävän, ettei ketään saa kiusata ja minusta sen opettaminen jälkikasvulle on paljon tärkeämpää kuin miettiä miten vältellä kiusaajia. Lisäksi olen kuullut huvittavia varoituksia siitä, kuinka tulevaisuuden työnantajat voivat selailla työnhakijan elämän netissä aina vaippakuviin asti, mutta sellaisten työnantajien leipiin en toivoisi kenenkään päätyvän joka katsoo nuoren työnhakijan äidin lataamia kuvia netissä ja ajattelee, ettei tämä hakija oikein sovi meille, kun hänellä oli tuona vauvakesänä lentänyt soseet rinnuksille ja vaipatkin väärinpäin jalassa.

Lapsen oikeus yksityisyyteen ja koskemattomuuteen on ihan varteenotettava syy, miksi hänen kuviaan ei tulisi laittaa nettiin kaikkien nähtäville. En kuitenkaan usko, että lapseni kokevat tulleen hyväksikäytetyksi tai muuten loukatuksi, koska olen jakanut heidän lapsuudestaan hetkiä kotimme ulkopuolelle. Tai jos kokevat, lupaan kantaa siitä vastuun ihan yhtälailla kuin päätöksestä syöttää heille lihaa niin kauan kuin he osaavat itse järkiperusteluin siitä kieltäytyä. Minähän kannan vastuun kaikista niistä päätöksistä mitkä teen heidän puolestaan, kunnes heille joskus kolahtaa tämä taakka itselleen. Ne päätökset ovat useinmiten harkkituja ja perusteltuja ja sopivat meidän perheen kulttuuriin, joten koen, että ne tulevat jossain määrin olemaan linjassa lasteni ajatusmaailman kanssa (lukuunottamatta teiini-ikää, heh). Jos jollain näistä päätöksistä aiheutan mielipahaa (ja varmasti aiheutankin, enhän minä tulevaisuuteen näe!) lapsilleni kymmenen vuoden päästä, niin asia tulkoon sitten uudelleen käsiteltäväksi. 

Ja mitä lasteni omaan some -käyttäytymiseen tulee sitten joskus, niin ladatkoon vaikka omaelämänkerrallisen kuvakollaasin internetin kansilehteen, tässäkin suhteessa pyrkimykseni on kasvattaa heistä sellaisia nuoria, joiden elämässä ei ole niin häpeällisiä asioita, että ne nettiin ladattuna aiheuttaisi katastrofin. Toivon esimerkiksi tyttäreni oppivan, ettei naisen haluttavuus ja kauneus ole kiinni hänen kehostaan tai ainakaan sen paljastamisesta, että jos joku kaunis päivä hänen tissivakokuvansa hyppää jostain internetin syövereistä facebook -seinälleni, olen enemmän huolissaan hänen ajatusmaailmastaan kuin hänen kuvastaan internetissä.

Oma linjani on tämä, mutta en minä ole sen tietäväisempi kuin kukaan muukaan tässä asiassa. Inhoan jossittelua ja kauhuskenaarioita ja tämän aiheen tiimoilta niitä tuntuu riittävän. Ei minun (eikä lasteni) maailma järky vaikka joku naurahtaisi vauvani kuvalle pilkallisesti, mutta maailmani kyllä järkkyy jos joku itseoikeutettu vanhemmuuspoliisi tässäkin asiassa tulee nalkuttamaan facebook -seinälleni että nyt teet taas väärin ja tuhoat lapsesi. 

Maailmassa riittää kyllä ihan todellisia mörköjä, itse en pidä tätä asiaa sen suurempana uhkana, kuin vaikkapa valmissoseiden käyttöäkään. Lasteni tulevaisuutta ei pilata söpöillä vauvakuvilla, vaan niillä ihmisillä, jotka tekevät tulevaisuutemme epävarmaksi vaahtoamalla muun muassa tästä aiheesta. Koska joka kerta kuin joku sanoo, että lapsiani voidaan kiusata koulussa tai työpaikalla tai missä hyvänsä hänen kuvansa takia, hiljaisesti hyväksytään itse kiusaaminen ja siirretään ongelma koskemaan kuvaa, pois kiusaamisesta. Sama pätee kaikkea netissä tapahtuvaa kiusaamista. Jos lasteni kuva varastetaan johonkin epäinhimilliseen tarkoitukseen, minä en kuvan ladattuani ole se joka tekee väärin, vaan se joka sen varastaa. 

Oikea ja väärä hämärtyy, kun aletaan miettimään miten suojella itseään tai lapsiaan vääryyksiltä. Sen sijaan tulisi miettiä, mitä voimme tehdä sen eteen, ettei maailmassamme tapahtuisi niin paljon kiusaamista, väärinkäyttöä ja arvostelua. Kiusaaminen on aina väärin, oli syy sitten kuva tai paidan väri. Sen opettamisesta minä aion lasteni kohdalla aloittaa maailmanaparannuksen.