Mammamasennus

Usein pohditaan (minäkin pohdin) milloin pienen vauvan kanssa pitää mennä lääkäriin. Jos vastasyntyneen kuume nousee kolmeenkasiin, niin sitten. Jos korvista valuu märkää vaikkua tai jos lapsi ei saa syötyä omin voimin. Joidenkin mielestä kannattaa mennä varmuuden vuoksi heti jos siltä tuntuu, toiset taas suosittelevat käyttämään maalaisjärkeä. Mutta olettekos koskaan miettinyt sairauden sattuessa omalle kohdalle, että milloin kannattaa mennä lääkäriin. Itse välttelen lääkäreitä jo ihan sen takia, että luulen etten koskaan sairasta. Siis silloinkin, kun minulla on se kolmekasi kuumetta, niin olen ihan kunnossa ja tää on vaan pieni kevätflunssa. En ole vieläkään varannut aikaa hammaslääkäriin, papa -kokeeseen enkä ehkäisyneuvolaan.

Viimeaikoina, kun olen vienyt jommankumman lapseni neuvolaan, minun on tehnyt mieli ottaa neuvolantädin naama käsieni väliin ja ohjata hänen katse tietokoneen näytöllä roikkuvista kasvukäyristä minuun ja sanoa, että MINUA HELVETTI MASENTAA JA VÄSYTTÄÄ JA POSITIIVINEN JA SOSIAALINEN LUONTEENI ON KADONNUT JOHONKIN YÖUNIENI JA HYVÄN ITSETUNTONI KANSSA.

Ja vaikka neuvolantäti on ihana, symppis ja varmasti nähnyt jo kaiken, niin silti en ole uskaltanut avata suutani, vaan iloisesti nyökytellyt käyrien suuntaan ja kuunnellut ”hienosti kasvaa” mantraa.

Kunnes eräänä yönä ravistelin vauvaani.

Kyllä, se tapahtui minulle. Ja tiedän ne ajatukset ovat ihan normaaleja. Äidin uupumus kahden pienen lapsen kanssa on normaalia, monia vituttaa ja väsyttää ja oma aika sekä itsenäisyys jäävät ja tilalle tulevat paskavaipat ja yöheräämiset. KYLLÄ MÄ TIEDÄN, että on normaalia että se väsyttää.

Olen ollut itselleni melko ankara lapsiini kohdistuvissa negatiivisissa tuntemuksissa. Olen ajatellut, että on ihan normaalia ajatella väsyneenä heittävänsä huutavan lapsen ikkunasta pihalle, mutta olen myös ajatellut, etten minä niin ajattele. Olen myös miettinyt, että kahden alle 2-vuotiaan hoitaminen saattaa uuvuttaa ihmisen siihen kuntoon, että auton ajaminen on vaarallista, mutta ei omalla kohdallani. Olen myös tiedostanut masennuksen olevan sairaus, joka voi seurata väsymyksestä, mutta ei se minuun iskisi.

Kunnes sinä yhtenä yönä mieheni otti vauvan sylistäni ja sanoi, että nyt hei rauhotut.

Seuraavana päivänä soitin ystävälleni ja sanoin, että minulla on ollut paniikkokohtauksia, pakkoajatuksia ja näköalattomuutta koko kevään. Itkin hysteerisenä edellisöistä raivokohtausta ja pelkäsin, että olen muuttunut, että se perusminä on kuollut ja tilalle on tullut hirveä mutsi. Ystävä neuvoi soittamaan neuvolaan ja sieltä sain ystävällistä palvelua, lohtua ja sen ymmärryksen, että minä olen vielä minä, mutta sairastan tällä hetkellä todennäköisesti masennusta. Tuntui kuin olisin saanut (itseltäni) anteeksi kaiken sen paskan, mitä olen äitinä tehnyt. Tuntui kuin joku olisi palauttanut tyhjänä ja viikattuna sen perusminän takaisin ja sanonut, että ei hätää se on vielä tallella ja valmis käyttöön heti kun paranen.

Olen ollut tässä tilanteessa ennenkin. Tiedän milloin pitää soittaa lääkäriin. Oikea aika avunhuudolle on pitkälti ennen kuin synkät ajatukset alkavat tuntumaan todellisuudelta. Mielummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Vaikka olin koko kevään työntänyt sen ajatuksen pois mielestäni, tajusin vihdoin ettei minun elämänasenteeseeni kuulu sellaiset ajatukset, joissa jokainen päivä on uhka, ei mahdollisuus. Tunnen itseni niin hyvin, että vaikka sallinkin tilaa muutokselle (jota äitiys on moukaroinut elämääni enemmän kuin osasin odottaa) tiedän mikä minussa on muutosta ja mikä täysin pimeää ja tolkuttoman väärää. Kun laitan silmät ristissä kahvipannun jääkaappiin ja maidon kahvinkeittimeen se on väsymystä, kun laulan hermostumatta yhdeksättä kertaa putkeen tuikituikitähtöstä se on äitiyttä, mutta jos huudan miehelleni haluavani asua yksin ilman häntä ja lapsia, tai ravistelen vauvaani, se on masennusta.

TÄMÄ ON ASIA MISTÄ PITÄÄ PUHUA. Nykyisin äidit saavat niin vähän tukea ja apua, eikä kukaan uskalla sanoa ääneen mitään pahaa lapsistaan, kodistaan tai olostaan, että monille ensikertalaisille äitiyden negatiiviset tunteet ja uuvuttava arki saattaa tulla yllätyksenä. Moni saattaa luulla (niinkuin minäkin) että selviää tästä kaikesta itse (eli yksin) ja väsymättä ja ainakin helvetti soikoon pysymällä järjissään ja sitten pettyä kun ei muka pystynytkään siihen niin täydellisesti kuin oletetaan. NEWSFLASH! Masennus voi osua kenen tahansa kohdalle niinkuin flunssakin. Se ei ole merkki heikkoudesta, kuten ei ole flunssakaan. Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät usko masennukseen, joiden mielestä väsymys menee nukkumalla pois ja jotka sanovat masennuksesta kertoessani, että minullahan on kaikki hyvin, että nyt pitäisi vaan piristyä. Ei saisi valittaa, mene nukkumaan. Mutta tiedättekö mitä! Minä olen paljon mielummin masentunut kuin arjen väsyttämä kusipää, joka on ilkeä kaikille ja myrkyttää kiukuttelulla perheensä ilmapiiriä. Koska sellainen minä nyt olen pahimmillani, masentuneena. Uskon kuitenkin, että tästä voi parantua ja sitten olen taas oma pirteä itseni, joka jaksaa tavata uusia ihmisiä, pulppuaa ideoita ja haluaa olla läsnä lapsilleen, miehelleen ja ennenkaikkea itselleen. Tottakai kaikilla on huonot päivänsä, mutta jos huonot päivät tuntuvan vieneen arjesta suurimman osan, on syytä tarkastella mielenterveyttä ja hyväksyä mahdollinen sairaus, koska se on ainoa tie paranemiseen. Itseasiassa masennuksen hyväksyminen auttaa todella paljon, niin paljon että saattaa tuntua taas normaalilta, mutta suosittelen silti hakeutumaan lääkäriin.

Vallalla oleva yliterveysihanne on saanut meidät uskomaan, että jo flunssa tai mikä tahansa muu sairaus on merkki heikkoudesta, huonoista elämäntavoista tai jostain sellaisesta mihin ei voi joutua täydellisen elämän ruokavaliolla, liikuntavillityksillä ja zenkodilla. Mutta kuulkaa, normaali ihminen sairastaa, se on osa täydellistä(kin) elämää. Sairauksia on monenlaisia, jotkut iskevät suuhun, jotkut maksaan ja toiset mieleen. Niistä voi parantua, eikä ne määrittele ihmistä millään tavalla.

Jos epäilet olevasi masentunut, ota yhteyttä neuvolaan, lääkäriin, hyvään ystävään (sellaiseen joka ei vain käske piristymään ja ajattelemaan positiivisesti!) tai mihin hyvänsä. Puhu asiasta avoimesti jos vaan pystyt, sekin usein auttaa kun kohtaa ongelmansa. Jos haluat vertaistukea, netti on vääränään oikeita keskustelupalstoja, joissa saa vertaistukea. Minä luin pakkoajatuksista äimän (aima.fi) sivuilta ja tajusin huojentavasti, että en ole hullu tai pystyynkuollut, mutta että tarvitsen apua. Masennuksen merkit on otettava vakavasti, jos joku niistä tulee sinulle kertomaan. Mitä aiemmin masentunut saa apua, sitä suurempi todennäköisyys on parantua. Masennus voi hoitamattomana johtaa äärimmäisiin mielentiloihin ja tekoihin, älä siis jää yksin synkkien ajatustesi kanssa, hae apua. Minä voin auttaa, naapurisi voi auttaa, kuka tahansa voi auttaa ja muista jos sinulta pyydetään apua, älä vähättele masentuneen oireita tai ole muuten välinpitämätön, vaikka et itse ymmärtäisi mistä on kyse, avunpyytäjä on tilanteessa jossa ihan oikeasti tarvitsee ammattilaisen apua ja myötätuntoa (jota muuten meistä jokainen voisi viljellä enemmän ympärilleen ihan ilman masentuneita ystäviäkin).

 

Aina ei voi ymmärtää, mutta auttaa voi aina jollain tapaa