Miksi Te Teette Lapsia?
Miksi kukaan tekee lapsia? Kysyn tätä, koska viime yönä valvoin ja luin keskustelupalstoilta vihaisia kommentteja kuinka kollega on kokoajan poissa töistä lapsensa sairastelun takia. Näihin kommentteihin eksyin hakusanoilla ’lapsi-sairastaa-jatkuvasti’, jotka puolestaan kertoo yöllisestä valvomisestani jotain. Meillä on koko talven ja kevään ollut muutamia kokonaisia viikkoja, ettei joku sairastaisi ja kuopukseni vähän yli puolivuotinen elämänalku on ollut yhtä flunssaa ja korvatulehdusta. Terveinä viikkoinakin tuntuu, että hommaa on niin paljon, että jään alle. Niinpä mieleeni juolahti yön pimeässä ja väsymyksestä sekaisesessa tunnelmassa kysymys ”miksi helvetissä olen tehnyt lapsia?”
Tietenkin (tai toivottavasti) on päivänselvää, että lapseni ovat minulle kaikki kaikessa, olen tehnyt heidät mieheni kanssa, koska halusimme perheen ja jälkeläisiä joiden kanssa jakaa elämää. Mutta silti, miksi?! Välillä tämä perheen pyöritys tuntuu niin rankalta, että en voi olla miettimättä miten tähän päädyttiin. Olisimmeko voineet valmistautua paremmin? Missä kohtaa päätimme, että haluamme kaksi lasta mahdollisimman pienellä ikäerolla? Miksi kukaan ei puhu enää julkisesti siitä, miten helvetin haastavaa tämä on? Miten muut ovat tästä selvinneet? Koska tämä sairastelu loppuu? Milloin saan taas mennä vaatekauppaan, sovittaa rintaliivejä rauhassa ja juoda lasin viiniä ystävien seurassa tuntematta syyllisyyttä? Milloin alan taas tuntea itseni vahvaksi omaksi itsekseni, sen sijaan että koen olevani kodinhoitorobotti tai lapsianikin pahempi kitisijä? Milloin voin taas haluta miestäni tuntematta seksintappavaa väsymystä? Koska tulee se aika, kun emme enää syyttele toisiamme kaikesta ja milloin rahat taas rupeavat riittämään?
Kun näitä kysymyksiä pyörittelee päässään ja vastauksena on ”itse olet lapsesi tehnyt, itse saat ne hoitaa” tai ”voi kamalaa, meillä ei onneksi ole kukaan ikinä sairastunut, eikä me koskaan riidellä” tai ”sairasta lasta kotona hoitavan vanhemman palkka jäihin” -tyyppiset aivo-oksennukset, sitä tuntee jäävänsä melko lailla yksin ongelmiensa kanssa. Ja siitä taas seuraa häpeää omia vastustuskyvyttömiä lapsia, hankalaa parisuhdetilannetta ja omaa heikentynyttä stressinsietokykyä kohtaan. Sitten ollaankin tilanteessa, missä oma elämä tuntuu helvetin rankalta ja muiden elämä näyttäytyy puolestaan silmittömän ihanana ja lopputulos on kaikkea muuta kuin toivoa antava, voimavaroja lisäävä tai edes hetkellisesti helpompi.
Yhtenä päivänä tein ruokaa ja havahduin siihen, ettei kukaan pyörinyt jaloissani, itkenyt nälkää tai märkää vaippaa ja muutenkin hetki oli helppo ja mukava. Katsoin olkkariin ja vauva ja sen isoveli makasivat matolla ja kikattivat sohvatyynylle. Se hetki oli niin kaunis, sen kaltaisten hetkien takia olen lapseni tehnyt.
Mutta en valehtele jos sanon, että aika kaksilapsisena perheenä on ollut suurimmalta osalta haastetta ja harvemmassa ovat olleet nuo kauniit hetket. Ja tottakai, päivittäin katsomme mieheni kanssa lapsiamme onnellisina, sanomme toisillemme ääneen olevamme kiitollisia tästä kaikesta, mutta kun vaihtaa kolmet tai neljät kakkavaipat ennen aamuyhdeksää ja valvoo jokatoisen viikon jokaisen yön pidellen pientä potilasta, niin se on aivan sama miten ihania hetkiä arkeen mahtuu. Arki pienten lasten kanssa väsyttää niin paljon, että välillä en uskalla ajaa autoa, koska en näe eteeni. Ja vaikka meillä on aivan mahtava tukiverkko ympärillämme, minusta tuntuu, että eniten kaipaan rehellistä vertaistukea, ihmisiä jotka sanovat, että on aivan normaalia, että pieni lapsi sairastaa usein, ihmisiä jotka halaavat kun olen romahtamassa ja keskustelua josta on kuorittu kaikki se ulkokultainen romantisointi mikä saa itseni uskomaan meidän tilanteen olevan jotenkin poikkeuksellisen haastava.
Vai meneekö muilla oikeasti niin hyvin kun mitä annetaan ymmärtää? Eikö muita vituta korvatulehduskierteet ja mies, joka ei saa sukkiaan pyykkikoriin asti? Soudanko nyt vain itse väärään suuntaan tässä virrassa? Miksi te muut olette tehneet lapsia ja miten te kestätte kaiken?