Olen Kaunis, Vaikka Ei Sitä Kuvista Huomaa

Kun katson kuviani, näen vatsan ympärillä röllykän, naamaa koristavat silmäpussit ja päässä roikkuu tukka jolle ei ole tehty mitään vähään pitkään aikaan. Asuni voi kuvista päätellä olevan vääränlainen tilaisuuteen kuin tilaisuuteen ja ilmeeni on poikkeuksetta sanalla sanoen urpo.

Kuitenkin selaillessani Instagramia, näen iloisia hetkiä, muistoja ja sen kuinka minä ja lapseni kasvamme nopealla tahdilla. Näen perheen joka tekee kivoja asioita ja kuvissa palaan sellaisiin hetkiin, jotka muistuttavat minua siitä, että arki kahden lapsen kanssa on välillä ihan superhauskaa ja antoisaa. Kun selailen kuviani, en jää tuijottamaan poskille valuvia valvomisen merkkejä, enkä kiinnitä huomiota vaatteisiin, jotka ovat olleet muotia vuosia sitten (jos silloinkaan), saatika lasten vaatteisiin, jotka ovat kulkeneet parin serkun ja heidän ystävien kautta meille, tytöiltä pojille, pojilta tytöille. Mutta silti näytän nissä kuvissa melkein aina …noh, rumalta.

Kun katson peilikuvaani, näen vahvan, kaksi lasta synnyttäneen ja kantaneen naisen. Näen kasan (kirjaimellisesti) elämänkokemusta. Näen hiuksissa vieläkin suolaisen meriveden ja auringon kuluttamat vaaleat raidat, jotka ovat muistoja ajoilta, jolloin saatoin lähteä toiselle puolelle maapalloa hetken mielijohteesta. Näen silmät, jotka ovat katsoneet koditonta alkoholistia silmiin ja katseen, joka on armollinen niin kantajalleen kuin kanssakulkijoilleen. Näen hartiat, joilla voisi kantaa koko maapallon kokoisen taakan ja kädet jotka osaavat tehdä asioita, joita moni ei enää tiedä käsillä tehtävän. Näen jalat, jotka ovat valmiina nostamaan koko muun vartalon takaisin tolpilleen jopa niinä hetkinä kun mieli haluaisi jäädä syviin vesiin uimaan. Näen rinnan, jonka alla sykkii sydän, joka on joskus ollut vaarassa pysähtyä, mutta joka edelleen toimii ja kätkee sisälleen mittaamatonta rakkautta. Näkemäni tatuoinnit, joista osa on jo haalistuneet, kertovat tarinaa elämästäni ja vähäiset korut muistuttavat minua siitä mikä tällä hetkellä on kaikista läheisintä. Lähes aina kun katson itseäni peilistä, edes ohimennen, tunnen olevani kaunis.

Silti, lähes poikkeuksetta olen tyytymätön ulkonäkööni kuvissa. Välillä kun joku lataa minusta kuvan johonkin minua suorastaan hävettää. Silti jaan myös itse noita rumia kuvia itsestäni, koska olen tajunnut, että sillä miltä näytän kuvissa ei ole mitään tekemistä sen kanssa millainen olen. Sillä miltä näytän kuvissa ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millaista elämää elän. Sen sijaan olen ruvennut kiinnostumaan kuvissa muista yksityiskohdista. Pullottavan vatsan sijaan katson kuvissa sitä missä olen, kenen kanssa ja muistelen miksi olin siellä ja niiden tyyppien kanssa. Jos olen lenkkipolulla naisjoukkion kanssa, minusta on aivan sama näytänkö tyhjiin puristetulta kärpässieneltä, tärkeintä on se, että olen ollut 1) lenkillä 2) upeassa naisseurassa ja 3) tehnyt jotain mikä tuntui siinä hetkessä niin hyvältä, että siitä piti ottaa kuva muistoksi. 

Kun lähden ulos mieheni kanssa, haluan näyttää hyvältä. Kun lähden syömään tyttöjen kanssa, haluan pukeutua hienosti. Kun lähden lasten kanssa juhliin, tykkään laittaa kaikille jotain yhteensopivaa päälle. Sitten kun näen kuvia noista hetkistä, ajattelen, että ei taas mennyt ihan niinkuin lähtiessä oli ajatus. Mutta jälkikäteen kuva kertoo niin paljon enemmän. 

Toivoisin oppivani katsomaan itseäni kuvissa samoin kun näen itseni peilistä. Ihan sama onko bad hair day, hiuksissa on silti vielä ne muistot surffilaudan päällä vietetystä ajasta. Aivan yhdentekevää näyttääkö keskivartaloni siltä, että olen taas (tai edelleen) raskaana, olen mahdollistanut kaksi uutta elämää sisälläni. Mitä väliä onko vaatteeni viimeistä huutoa, ne ovat itseni näköiset ja kertovat arvomaailmastani. 

Ihan sama mitä kuva minun ulkonäöstä kertoo, tiedän itse paremmin.